Minäkö taantumuksellinen turvenuija?

Teksti Hanna Kuusela

Mitä luin tänään: Kiputilahallitus.

”Ei maata, ei kotia, ei kieltä”, lukee kirjan takakannessa. Dubravka Ugrešicin kirjaa Kiputilahallitus on vaikea lukea, kenties siksi, että sen maailma on samanaikaisesti niin vieras ja tuttu.

Vieras se on, koska kirja kertoo entisen Jugoslavian asukkaiden elämästä Amsterdamissa. Sellaisia kirjoja ei ole tullut liiemmin luettua. Tuttu se on, koska tarina kertoo menetetyn kaipuusta ja epätoivoisesta yrityksestä herättää sitä henkiin.

Ugrešicin kirjan keskushenkilöt muistelevat menneisyyttä, aikaa ja maata, jota ei ole, mutta joka kuitenkin on ainoa asia, mikä heitä yhdistää. He muistavat Kiki-makeiset, teetanssiaiset, jugodesignin, Mirkon ja Slavkon, suositut sarjakuvahahmot, ja onnistuvat ”lopulta elvyttämään kadonneen arkipäivän sydämen”, niin että se alkaa ”sykkiä uudelleen”.

Kuvatessaan tätä muistipeliä kirja kertoo paitsi entisistä jugoslavialaisista myös pääosin kielletyistä tunteista nyky-Euroopassa. Tai ainakin siltä minusta tuntuu, kun kuuntelen nykyistä poliittista kieltä ja sitä, mitä sillä saa ja ei saa ilmaista.

Eikö nimittäin yhä useammin jää sanomatta tai tule kielletyksi sellaiset ajatukset kuin: antakaa minun asua tässä talossani, tässä kylässä, jossa olen aina asunut, antakaa minun kaivata takaisin aikaan, jota en ole elänyt, antakaa minun puhua omaa kieltäni ja jäädä kotiin, antakaa minun elää muuttumatonta elämääni? Nurkkakuntaista ja impivaaralaista ajattelua, kyllä – tai toisaalta paikantunutta, pienimuotoista ja juurevaa elämistä, sellaista, jota voi elää kapitalismin reuna-alueilla. Tulkinta riippuu näkökulmasta. Joka tapauksessa koti, kieli ja maa, niiden kaipuu tai niiden puute koskettaa monia, mutta vain harvoin sille on mahdollista antaa julkilausuttu muoto, joka kelpaisi osaksi rauhanajan politiikkaa.

Vai saako esimerkiksi Karjalaan kaivata, jos on nuori, älykäs ja koulutettu? Monien mielestä ei. Tai ainakin sellaista palautetta sain, kun palkkasin Liljan loisto -yhtyeen laulamaan Karjala-aiheisia lauluja oikeudenmukaista globalisaatiota ajavan liikkeen syntymäpäiville. Miksi näin? Kaiketi siksi, että Karjala ei omalle sukupolvelleni enää ole yhtä kuin kaipuu ja henkilökohtainen menetys, vaan sama asia kuin valkoinen Suur-Suomi-ideologia. Silti tiedän monien kaipaavan sinne, vaikka itse en juuri sitä kaipuuta tunnekaan.

Sinne kaivataan niin kuin Ugrešicin kirjan vierastyöläinen kaipaa laulussa kotiin Frankfurtista: ”Kulta, pöksyt alas vikkelään, Frankfurtista saakka jököttää.” Samalla tavalla olen minäkin kaivannut kotiin Nurmijärvelle vieraillessani entisessä kotikaupungissani Lontoossa. Siis Lontoosta Nurmijärvelle. Myönnä pois, ettet keksi paljon mitään halveksittavampaa. Miten siis voisin sanoa ääneen sen, että Nurmijärvelle minä nyt kuitenkin usein kaipaan, enemmän kuin moneen muuhun paikkaan? Ja ennen kaikkea: miten voisin sanoa sen niin, ettet pitäisi minua ahdasmielisenä, taantumuksellisena, rasistisena ja sivistymättömänä turvenuijana? Enhän nimittäin kaipaa Nurmijärvelle siksi, että se olisi maailman paras paikka, parempi kuin muut tai siksi, että siellä olisivat maailman parhaimmat ravintolat, teatterit tai baarit, vaan siksi, että siellä on kotini. Useimmiten kaipaan sinne myös voidakseni puhua kieltä, jota osaan parhaiten.

Mutta tätä nyky-Suomessa elävä ei oikein voi kirjoittaa kuin korkeintaan ironisesti. Ei tänne kuulu kaivata, vaan täältä pois. Vai mistä muusta syystä kaverini kirjoitti hiljattain Facebookissa kaipaavansa salaa kotiin toiselta mantereelta? Niin, salaa.

En ole varma, sanooko Ugrešicin kirja puoliakaan siitä, mitä blogini. Se saattaa jopa sanoa juuri päinvastaista: että kaipuu ja pysyvän kodin idea ovat hirviöitä, joista olisi päästävä eroon. Omalla tavallaan se muodikkaasti kritisoi niitä ja osoittaa niiden kammottavuuden, sen miten nostalgia ”iskee suoraan sydänalaan ja salpaa hengen”.

Mutta kaikesta tästä huolimatta kirja tuntuu myös myöntävän, ettei kaipuusta pääse eroon – ja tällaisena se antaa salaiselle kaipuulle äänen.

”Emme olleet enää varmoja edes siitä, keitä tai mitä me olimme tai mitä me olisimme halunneet olla”, ajattelee Kiputilahallituksen kertoja. Niin kai moni muukin, myös sellainen, joka ei ole kokenut sotaa ja joka asuu Nurmijärvellä tai Lontoossa. Kuka missäkin.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: