Miksi Britannian taloudella on väliä?

Teksti Fanny Malinen

Demokratian ja talouden kriisiä ei ratkaista uusliberalistisella talouspolitiikalla.?

Viime talvena Lontoossa mellakoivat opiskelijat, ja levottomuudet jatkuivat keväällä hallituksen menoleikkauksia vastustaneissa mielenosoituksissa. Niistä suurin keräsi Lontoon kaduille arvioista riippuen puolesta kahteen miljoonaan ihmistä. Korkeakoulutuksen rahoituksen leikkaukset menivät kuitenkin niukasti läpi parlamentissa, ja sittemmin terveydenhuoltouudistus on vienyt julkista kohti yksityistä.

Elokuisista mellakoista ja ryöstelystä sen sijaan on puhuttu epäpoliittisina, ja vaikka niiden taustalla vaikuttivat epäilemättä monenlaiset tekijät, on köyhiä entisestään köyhdyttävää talouspolitiikkaa harvoin unohdettu syitä etsiessä. Cameron kuitenkin korosti kuria ja järjestystä ja tukahdutti mellakoinnin tuhansilla poliiseilla. Vaikka keskustelua ratkaisun oikeellisuudesta käydään, se ei tunnu horjuttavan Libyan-onnistumisestakin vahvistunutta pääministerin asemaa. Sen kuitenkin pitäisi, sillä Euroopassa kysellään jo yleisesti, voisiko vastaavanlaisia levottomuuksia syttyä muuallakin.

Britannian talouden alijäämä on yli kymmenen prosenttia bruttokansantuottesta – lähes sama kuin Kreikalla ja enemmän kuin Espanjalla. Velkataakka on kuitenkin vain Saksan tasoa, Britannialla 80,0 ja Saksalla 83,2 prosenttia BKT:sta. Se on merkittävä ero Etelä-Euroopan maiden yli sataan (Kreikka 142,8) prosenttiin. On toki totta, että velka kasvaa nopeasti, kun budjettialijäämää on paikattava joten talouden tasapainottamiselle on tarvetta. Hallitus on kuitenkin viimeisen vuoden mittaan käyttänyt talouskriisiä keppihevosena räikeän ideologisiin leikkauksiin. Britannian vuoden 2011–12 budjetissa puolustukseen (40 miljardia puntaa) käytetään lähes puolet siitä, mitä koulutukseen (89 miljardia).

Keväällä The Economist kirjoitti Britannian menonleikkausten olevan tie, jota muidenkin Euroopan maiden on seurattava, jos ne haluavat pitää taloutensa kunnossa. Euromaiden ajauduttua kesän mittaan yhä syvemmälle umpisolmuun sai oikeisto pontta vaatimuksilleen julkisen sektorin pienentämisestä. Logiikka on eittämättä helppo seurattava: tehostamista tarvitaan.

Kuitenkin tämä kaikki rakentuu myytille siitä, että valtio itsessään olisi tehoton. Näin ei aina ole, kuten Itä-Aasian nopeasti kehittyneiden talouksien esimerkki osoittaa: esimerkiksi usein kehitysihmeeksi kutsutun Etelä-Korean talouskasvu tapahtui hyvinkin valtiojohtoisesti. Mitä taas tulee Etelä-Euroopan maiden kriiseihin, joissa tehottomuus on tosiasia, on niissä kyse vähintään yhtä paljon politiikasta kuin taloudesta.

Suomen ja muunkin Euroopan mediassa annetaan helposti kuva, että Kreikan mellakoijat itsepäisesti vastustavat välttämättömiä talousuudistuksia ja asettavat siten kapuloita koko Euroopan rattaisiin. Näin ei kuitenkaan ole; kreikkalaiset kokevat vastustavansa uusliberalismia, hallintonsa korruptiota ja koko järjetöntä velaksi elämisen järjestelmää. Espanjan keväinen Democracia real ya! -liike sivusi samoja teemoja, enkä usko osuvani kovin kauas väittäessäni perussuomalaisten vaalivoiton heijastelevan samaa tyytymättömyyttä Suomessa.

Tämän takia on tärkeää osoittaa, että eurooppalaista demokratian kriisiä ei ratkaista talouspolitiikalla – ainakaan lyhytnäköisellä oikeistopolitiikalla, jossa esimerkiksi leikataan koulutuksen rahoitusta juuri silloin, kun maailmassa tarvitaan enemmän kaukonäköisyyttä ja avarakatseisuutta kuin koskaan. Tai sosiaalipolitiikalla, jolla unohdetaan lähiöiden syrjäytyneet nuoret täysin. Ihmisten tyytymättömyyden ja vaihtoehdottomuuden kokemukset ovat yhteiskunnallisesti yhtä merkittävä voima kuin talouslukujen prosentit, vaikka se tässä rationaalisuutta korostavassa ajassa usein vaikuttaa unohtuvan. Siksi uusliberalistisen median ounastelu Britannian asemasta talouspolitiikan tiennäyttäjänä kertoo minulle vain, miksi Cameronin hallitus ei saa jäädä historiaan onnistujana.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: