Maata ei ole kironnut Jumala vaan Ihminen itse

Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Herran tarhurit

Margaret Atwood on dystopioiden kirjoittajana aivan omaa luokkaansa. Hänen karseat ja kiehtovat kirjansa saavat lukijan pohtimaan sitä, miten perseelleen maailma voikaan mennä ja miten helposti. Tunnelma välittyy, ja se on kammottavista tulevaisuudenkuvista lukiessa tärkeintä: lukija odottaa oloa, että ihan kohta rytisee. Tai että vähitellen kaikki hiipuu ja rapautuu. Ja sitten alkaa se selviäminen.

Lähitulevaisuuden maailmassa palvotaan teknologiaa ja kaikesta tahdotaan vain suurempaa ja parempaa. Tiede edistyy valtavin harppauksin, ja etenkin geeniteknologia on kovassa huudossa: sioissa kasvatetaan ylimääräisiä elimiä ihmisille, BioLetti-lampaat ovat käveleviä, luonnollisia hiustenpidennyksiä ja pikaruokaa olevat NaposTiput eivät koskaan ole oikeita kanoja olleetkaan. Yhteiskuntaluokat etääntyvät toisistaan yhä enemmän. Kaikki muuttuu jatkuvasti vähän vaarallisemmaksi ja vaikeaksi. Ja lopulta laboratoriossa luotu virus hankkiutuu eroon melkein koko ihmiskunnasta.

Herran tarhurit on eräänlainen rinnakkaisteos vuonna 2003 ilmestyneelle Oryx ja Crakelle. Kirjojen tarinat samasta katastrofista ja kaikesta siihen johtaneesta limittyvät ja lomittuvat. Siinä missä Oryx ja Crake kuvasi lähinnä miehiä, ovat molemmat Herran tarhurien päähenkilöt naisia. (Tämä tekee kirjasta lajissaan aika erikoisen, sillä yleensä fiktiossa tavatan jättää maailmanlopusta selviytyminen miehille.) Ja kahdella kovin erilaisilla kertojalla on menneisyydessään yksi yhteinen nimittäjä – Herran Tarhurit.

Tarhurit ovat ympäristötietoinen ja kovin systeeminvastainen uskonlahko jonka jäsenet varautuvat Vedettömäksi tulvaksi kutsumaansa katastrofiin. He suorastaan odottavat ihmiskunnan tuhoa ja uutta alkua. “Maata ei ole kironnut Jumala vaan Ihminen itse”, lataa lahkon johtaja Aatami Ensimmäinen. Tuhoa odotellessa Tarhurit dyykkaavat ja pyrkivät elämään mahdollisimman omavaraisesti. Kirjan rahaa ja edistystä palvovassa maailmassa hengellistä harrastavat enää vain harvat ja hörhöt, ja Tarhurit vaikuttavatkin ensin täysiltä sekopäiltä. Toisaalta, kuka onkaan eniten sekaisin – jatkuvaan kasvuun ja edistykseen uskova, vaiko se joka koettaa elää sopusoinnussa muun maailman kanssa?

Erityisen vaikuttavat dystopiat kauhistuttavat yleensä siksi, ettei niiden kuvaaman maailman syntyyn vaadittava askel tunnu kovin suurelta. Atwood onkin korostanut kirjoittavansa scifin sijaan spekulatiivista fiktiota, joka perustuu aina tavalla tai toisella jo olemassaolevaan sitä vain hieman pidemmälle kehitellen. Kyseessä on siis eräänlainen pessimistinen entä jos -leikki, jossa mietitään miten monella tavalla ihmiskunta voi päätyä suoraan helvettiin.

Ja leikki toimii. Kirjan luettuani minun ei todellakaan tee mieli tunkea suuhuni mitään geenimuunneltua. Tunnen myös palavaa halua hamstrata ruokavarastoja ja piilottaa säilykepurkkeja metsään. Perkele, pelottaa. Kuten taitaa pelottaa Atwoodiakin – kirjailijan huolestunut ääni resonoi päähenkilö Tobyssa kun tämä ajattelee, jo ennen kuin Vedetön tulva lopulta tulee ja vie mennessään lähes kaiken: “Me käytämme Maapallon loppuun. Se vetelee viimeisiään. Ei sellaisten pelkojen kanssa voi elää niin että viheltelee vain.”

Margaret Atwood: Herran tarhurit. Suom. Kristiina Drews. Otava 2010. 527 s.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu