Kuka pelkää persuja?

Teksti Panu Raatikainen

Perussuomalaiset eivät ehkä ole se suurin uhka.

Poliittinen keskustelu vaalien alla pyörii suuressa määrin perussuomalaisten ympärillä. Kulttuuriväki maalailee kauhukuvia perussuomalaisesta kulttuuripolitiikasta, ympäristöihmiset Soinin-Putkosen energiapolitiikasta ja moninaiset huolestuneet tahot Halla-ahon ja hommaforumilaisten linjaamasta maahanmuutto- ja pakolaispolitiikasta. Erityisesti vasemmistossa kauhistellaan väsymättä kokoomuksen ja perussuomalaisten yhteisen oikeistohallituksen mahdollisuutta. Tosiasioiden valossa paniikki on aivan turhaa – silläkin oletuksella, että perussuomalaisten Gallup-suosio todella realisoituu vaalituloksessa.

Vaikka puhutaankin vaalituloksen kunnioittamisesta, Suomessa hallituksen muodostaminen perustuu kuitenkin tosiasiallisesti ennen kaikkea siihen, että hallituskumppanit kykenevät laatimaan suhteellisen yksityiskohtaisen ja sitovan hallitusohjelman. Vaalitulos voi ehkä määrätä muodollisen marssijärjestyksen, mutta jos yhteistä säveltä ei löydy, on siirryttävä katsastelemaan muita vaihtoehtoja.

Ja on hyvin, hyvin vaikea nähdä, että yksikään kolmesta vanhasta suuresta puolueesta haluaisi lähteä muodostamaan hallitusta kahdestaan, enemmän tai vähemmän tasavertaiselta pohjalta, perussuomalaisten kanssa. Mikä tahansa muu kahden suuren puolueen yhdistelmä (joillakin pienemmillä puolueilla jatkettuna) on äärettömän paljon todennäköisempi. Sen verran mahdottomalta tuntuu, että perussuomalaiset kykenisivät sopimaan hallitusohjelmasta yhdenkään niistä kanssa; kaikilla kolmella löytyy niin sovittamattomia poliittisia eroja perussuomalaisten kanssa. Toisekseen kolmen vanhan suuren puolueen näkökulmasta perussuomalaiset näyttäytyvät niin sekalaisena joukkiona erilaisia ”persoonallisuuksia”, että neljän vuoden toimiva hallitustyöskentely näiden kanssa voi olla kuvittelukyvyn tavoittamattomissa.

Vasemmiston painajaisista huolimatta aivan erityisen epätodennäköiseltä näyttää kokoomuksen ja perussuomalaisten mahtuminen samaan hallitukseen. Näiden kahden kannat Euroopan talouskriisiin liittyvistä tuista ja vakuuksista, ja EU-politiikasta ylipäänsä, ovat aivan eri äärilaidoilla; ja tämä asia on molemmille poliittisesti aivan keskeisen tärkeä – jopa kynnyskysymys. Samaan viittaavat myös Soinin puheet mieluisimmista hallituskumppaneista: suurista puolueista yhteinen sävel saattaisi Soinin mielestä löytyä – juuri tämän kysymyksen takia – ennemminkin SDP:n tai Keskustan kanssa.

Mitä enemmän muutosvoimat kuluttavat energiansa perussuomalaisten uhkan kauhisteluun, sitä enemmän nykyhallituksen harjoittama politiikka saa olla rauhassa. Kokoomukselle ja keskustalle tämä varmasti sopii hyvin: ei puhuta vaalirahasotkuista ja lahjussyytöksistä, ei talousrikollisuudesta ja harmaasta taloudesta, ei tuloeroista eikä köyhyydestä, ei huomattavasta siirtymästä tasaveroa kohti, ei ympäristöhallinnon alasajosta, ei täydellisen epäonnistuneesta yliopistouudistuksesta jne. jne. Todellinen uhka onkin, että kokoomus ja keskusta saavat vaalien jälkeen kenenkään suuresti häiritsemättä muodostaa uuden hallituksen ja jatkaa vanhalla linjallaan. Voitaisiinko alkaa puhua siitä?

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: