Teksti Ada-Maaria Hyvärinen

Nostalgia on kreikkaa ja tarkoittaa koti-ikävää.

Viimeisenä viikkonani aloin uskoa, että Kreikka yrittää tarkoituksella näyttää huonoimmat puolensa, jotta lähtöni olisi helpompi. Tarkoitus oli käydä Meteorassa yhden yön reissulla ja tulla takaisin uudeksivuodeksi. Paluumatkalla Trikalan kylässä selvisi, ettei samana päivänä olekaan bussia Ateenaan. Seuraavana päivänä Ateenassa selvisi, että seuraava juna kulkeekin viideltä aamulla. Lopulta viiden juna Kiatoon lähti kuudelta ja meni Pireukseen.

Lähtö ei ollut silti helppo. Oikeastaan se oli paljon vaikeampi kuin lähtö Suomesta. Suomesta lähtiessäni tiesin, että tulisin puolen vuoden päästä takaisin, ja näkisin kaikki ihmiset jälleen. Nyt en voi olla varma, palaanko enää koskaan Xylokastroon.

Myös ihmisten kohdalla käy varmasti niin, että suurinta osaa heistä en näe enää koskaan, vaikka kuinka kaikki lupasivatkin tulla kylään ja toivottivat tervetulleiksi kotimaihinsa. Hyvästien sanominen on kaikkein raskainta. Niihinkin ihmisiin, joiden kanssa ei olisi normaalioloissa ystävystynyt, vähintäänkin tottui kuuden kuukauden samassa talossa asumisen aikana.

Kuuden kuukauden ulkomailla oleskelu on siitä epämiellyttävän pituinen, että silloin ei ole lomalla, niin että arkielämään ehti sopeutua, mutta silloin ei kuitenkaan ole jäämässä, jolloin ajasta nauttii. Etenkin viimeisistä viikoista nauttii niin tehokkaasti, että stressi saattaa iskeä. Itse vältin tämän kotiin jouluksi matkaavien porrastaessa hyvästieni sanomisen. Viikon ajan saatoin melkein joka päivä jonkun bussille, koska heidän palatessaan olin jo lähtenyt Suomeen.

Toisaalta lähdön vaikeus kertoo siitä, että matkalla oli mukavaa. Ja olenhan minä sanoinkuvaamattoman iloinen siitä, että lähdin EVS:ksi. Muuten en olisi ehkä koskaan keskustellut hienon hotellin ravintolassa georgialaisen tytön kanssa sodasta, käynyt yöllä naku-uinnilla Välimeressä kahdeksan muun tytön kansainvälisessä porukassa, oppinut, miten ”gouda” äännetään oikeaoppisesti, kuullut viisivuotiaan laulavan pilkkalaulua Mussolinista, herännyt kuudelta aamulla ortodoksiseen joulukirkkoon, kastunut läpimäräksi Olympiassa Zeuksen temppelin luona, liftannut 400 asukkaan pikkukylään Vritaan, pitänyt itsenäisyyspäivän puhetta yleisölle, jossa on vain yksi suomalainen, tai tehnyt ihan liian montaa muutakaan asiaa, joista osa oli jo silloin hauskoja ja osaa muistelee lämmöllä vasta näin jälkeenpäin.

Enkä olisi oppinut ymmärtämään kreikkalaisia niin paljon, kuin heitä on vierestä seuratessa mahdollista ymmärtää, ja monia muitakin kulttuureja sen verran, että toivottavasti en enää loukkaa ketään tahattomasti. Nyt en malta kuin odottaa, mihin jännittävään paikkaan pääsen seuraavaksi. Ei sen tarvitse olla yhtä kaukana kuin Kreikka: eksotiikkaa voi löytyä vaikka naapurin oven takaa.

Kuka tietää, millainen maailma ja historia yhden seinän takana aukeaa?

Ada Hyvärinen palasi tammikuun alussa Suomeen. Hyvärinen päättää bloginsa tähän.