Teksti Kirsi Koivuporras

Tuloerokuilun molemmin puolin.

Istun ravintolassa olutlasi ja kukkurainen meze-lautanen nenän edessä. Taivaallista hummusta ja pita-leipää. Kapkaupungin lukuisat erilaiset kahvilat ja ravintolat ja kaikki se ruoka, mitä marketeista saa tuntuvasti halvemmalla, tuntuvat Sambiassa asuvasta maanpäälliseltä taivaalta.

Ja sitten tulee syyllinen olo. Olenko tosiaan niin pinnallinen, että kaikki tällainen tuntuu niin hyvältä?

Vai onko kyse pinnallisuudesta, vai vain tottumuksesta niin paljoon? Ehkä kyse on vain siitä ikuisesta ristiriidasta, joka riivaa rikkaan maan kansalaista kehitysmaassa, vaikkei koskaan olisi ollut rikas, edes varakas. Köyhyys ja rikkaus ovat niin suhteellisia.

Kapkaupunki on paikkana kupliva, kaunis ja persoonallinen. Hyvin erilainen kuin eteläisen Afrikan muut kaupungit. Usein niin kovin staattisessa ja hitaassa Lusakassa jää kaipaamaan sitä jotain: kipinää, erilaisuutta, kekseliäisyyttä.

Toisaalta Kapkaupungissa, kuten muuallakin Etelä-Afrikassa rinnakkaistodellisuus on aina lähellä. Yhteiskunta jakaantuu hyvin näkyvästi tuloerokuilun molemmin puolin. Kivenheiton päässä tästäkin kreikkalaisesta ravintolasta ihmiset asuvat hökkeleissä ilman juoksevaa vettä tai sähköä, vailla toimeentuloa.

Yöllä on hyvin kylmä. Kodittomat käpertyvät puistoihin. Poika kerjää rahaa tai ruokaa huoltoaseman nurkalla, toista sairaanoloista miestä turvamies tönii kovakouraisesti pois turistien silmistä.

Tietystä kulmasta Kapkaupunki näyttää seesteiseltä ja hyvinvoivalta. Toista todellisuutta ei ole pakko kohdata. Neljä vuotta sitten asuin Kapkaupungissa kaksi kuukautta ja tein vapaaehtoistöitä katulasten ja huostaan otettujen poikien kanssa. Tiedän, että toinen todellisuus on lähellä. En kuitenkaan nähnyt yhtään tuttua nuorta miestä katujen varjoissa.

Huolimatta kaikesta tietoisuudesta minäkin teen kuitenkin niin kuin muut. Istun hetkeksi kahvilaan, suljen silmät ja nautin siitä, että saan syödä hyvin. Toinen sanoo, ettei se ole keltään pois. Ketä se auttaisi, että minäkin olisin köyhä ja asuisin kadulla? Niin.

Jotain pitäisi näillekin asioille kuitenkin tehdä. En halua olla se, joka sulkee silmät. Mutta joskus sielun täytyy levätä. Siinä se on, ikuinen ristiriita.