1.jpg

Vaietut enkelilapset

Teksti Tuuli Hakulinen

Alkavan elämän hauraudesta on vaikea puhua. Venäjällä vauvan syntymää lähestytään varovasti.

”Tällä viikolla muistamme kaikkia vauvoja, jotka syntyivät nukkuen tai joita on kannettu, koskaan tapaamatta, niitä joita olemme pidelleet, mutta emme voineet ottaa mukaan kotiin, sekä niitä, jotka tulivat kotiin, mutta eivät jääneet. Tee tästä profiilistatuksesi, jos sinä tai joku tuntemasi on kärsinyt vauvan menetyksestä. Enemmistö ei sitä tee, sillä vauvan menetys on edelleen tabu. Riko hiljaisuus.”

Viimeviikolla yllä oleva kiertokirje kierteli tuttavien statuspäivityksissä Facebookissa. Tosiaan, vasta nyt tajusin, että vauvojen kuolema taitaa Suomessa todellakin olla tabu. Liekö kiitos holhoaville äitiysneuvoloille (kuolintilastoilla ei häiritä raskaana olevien kallisarvoista mielenrauhaa) taikka huippuluokan lääketieteen (jonka avulla uskotaan kaikkien vauvojen jäävän henkiin).

Itsekin olen kunnioittanut tätä kohtukuolematabua visusti olemalla täällä blogissani hiiren hiljaa viime marraskuussa kuolleena syntyneestä pojastani Jeliseistä. Kaikissa ei-virtuaalisissa yhteisöissä ikävät uutiset tulivat tietenkin heti ilmi, ja siinä tuntui olevan aivan tarpeeksi käsittelemistä viime talven kuukausille. Ja sitten asia jäi taka-alalle, ja minä, kuten ilmeisesti kaikki muutkin suomalaisten enkelilasten vanhemmat, vaikenin koko aiheesta.

Jelisein syntymän ja kuoleman myötä alkoi tuntemieni naisten hiljaisuus rakoilla. (Aivan. Miksi vain naisten? Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka erillisen blogin.) Yksi jos toinen avautui minulle vakaasti vaietuista kokemuksistaan vauvojen menettämisestä eri vaiheilla raskautta tai synnytyksessä tai synnytyksen jälkeen… Jelisein kuolema teki minusta heille kohtalontoverin, jolle ”on lupa” itkeä omaa, vuosikymmenienkin takaista menetystä.

Ennen Jelisein kuolemaa ja näitä luottamuksellisia ja valitettavasti lukuisia tuntemieni ihmisten surullisia tarinoita en ylipäätään tiennyt, että Suomessa kuolee vauvoja kohtuun ihan muuten vaan, ilman mitään erityistä syytä.

Nyt takaisin Venäjälle tässä aiheessa. Venäjällä usko hi-tech-lääketieteeseen ja jatkuvasti kehittyvään vastasyntyneiden hoitoon ei selvästi ole iskostunut yhtä syvälle kuin Suomessa. Lienee tilastoillakin osansa asiaan, mutta uskoisin, että n. 0,5 promillen ero kuolintilastoissa selittää paljon vähemmän kuin kulttuurien välinen kuilu.

Venäjällä ei ole tapana valmistautua etukäteen juuri mitenkään vauvan syntymään – varmuuden vuoksi. Vaikka mahdollisesta kohtukuolemasta tai kuolemasta synnytykseen ei suoraan puhuta, vaara on kuitenkin aistittavissa. Vaatteita, sänkyjä ja vaunuja ei osteta valmiiksi. Valmiiksi sisustettua vauvanhuonetta pidetään taikauskoisesti jopa riskinä lapsen eloonjäämiselle. Vasta sitten, kun äiti on synnyttänyt lapsen, isä voi alkaa kiireellä valmistelemaan kotia uutta tulokasta varten.

Raskaana olemiseen suhtaudutaan hieman varuillen: ennen kuin lapsi syntyy, ei ole tapana juuri onnitella raskaana olevia. Isomahainen saa kyllä osakseen kiinnostuneita katseita, huomaavaisuutta ja vilpitöntä avulisuutta aivan ventovieraidenkin taholta. Raskaana olemisen tuntemuksia jaetaan ystävien kesken. Mutta tulevaisuutta vauvan suunnitellaan vain varovasti, ”katsotaan nyt sitten, kun tämä syntyy”.

Ehkä myös korkeat raskaudenkeskeytystilastot Venäjällä vaikuttavat siihen, että vatsan sisäpuolella olevaa alkiota/sikiötä/lasta yritetään tietoisesti olla mieltämättä eläväksi yksilöksi ennen kuin se syntyy. Mutta tästä alkaisi jo kolmas vähintään blogin kokoinen uusi aihe yhden artikkelin sisällä, joten eiköhän tämä juttu ole nyt valmis ja tabut rikottu enkelivauvojen viikon kunniaksi!

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: