Tosca ei ollut paska

Teksti Fifi oopperassa

Kidutusinstrumenteilla soitettu ooppera loisti Olavinlinnassa.

Kuuleman mukaan Guantanamon vankilatukikohdassa on usein käytetty kuulustelumetodina vesikidutusta: Uhri sidotaan kiinni kallellaan olevan lankun päälle, ja kasvoille asetetaan kangas. Sen läpi valutetaan vettä, mikä aiheuttaa hukkumisrefleksin ja kidutettava tuntee hukkuvansa.

Tilastot eivät kerro, kuinka moni vangeista murtuu, mutta CIA:n agentit ovat tutkimuksissa kestäneet käsittelyä keskimäärin 14 sekuntia. Olavinlinnan muurien sisällä kidutettava ei murru, mutta totuus saadaan silti puristettua irti. Se, joka ei kestä kidutusta, on uhrin rakastajatar, Tosca, yksi oopperahistorian traagisista naisista.

Kiduttajana on poliisipäällikkö Scarpia – monien mielestä oopperanäyttämöjen suurin hirviö. Hän haluaa sekä Toscan vartalon että hänen rakastajansa, Cavaradossin, pään. Cavaradossia kidutetaan, jotta Tosca murtuisi, paljastaisi poliittisen vangin piilopaikan ja antautuisi Scarpialle.

Savonlinnan Toscan ohjaaja, Keith Warner, kysyykin oopperajuhlakirjassa, ”käytetäänkö Scarpian taktiikkaa juuri tälläkin hetkellä Afganistanissa, Irakissa, Iranissa, Putinin Venäjällä tai Obaman Yhdysvalloissa”. Kohdistetaanko katse siviileihin, jotta poliittiset aktivistit saadaan tuhottua? Ainakaan Toscan murtuva lenkki ei ole tasavaltalaisaatteeseen uskova Cavaradossi – Toscan rakastaja, poliittisen vangin kätkijä ja kidutuksen uhri – vaan taiteelle omistautunut laulajatar Tosca, johon Scarpia iskee. Sodankäynnin keskittyessä yhä useammin siviilien selkärangan murtamiseen Scarpia näyttää mallia ansioituneille poliisipäälliköille, upseereille ja sotilaille.

Juuri hyveellinen siviili on häviävän osapuolen heikoin osa: hän ei ymmärrä, miksi jotain niin pahaa voi tapahtua. Epätoivoissaan Tosca laulaa: ”Olen elänyt taiteelle, olen elänyt rakkaudelle , yhdellekään olennolle en ole tehnyt pahaa.” Ja kysyy Scarpian kynsissä jumalaansa vedoten: ”Miksi, Herra, miksi tuskan hetkellä, miksi palkitset minut näin?”

Tämä Toscan ulina on mietityttänyt myös ohjaaja Warneria, sillä taiteensa keskelläkin hän kysyy, onko usko oopperan voimaan sittenkin naiivia ja kirjoittaa: ”Taide ei pysty paljon mihinkään, jos vastassa on Scarpia. Kidutusinstrumentit hukuttavat aina allensa orkesterin instrumentit”.

Näin todennäköisesti onkin, mutta juuri poliittisessa impotenttiudessaan vuonna 1900 kantaesityksensä saanut Giacomo Puccinin säveltämä ooppera kuitenkin pystyy esittämään yksinkertaisimman kysymyksen siitä, kuka tai mikä tuhon aiheuttaa: vallan- ja lihanhimoinen poliisipäällikkö, Scarpia, taiteeseen uskova laulajatar, Tosca, vai tasavaltalaisuutta puolustava maalari, Cavaradossi. Ja vaakalauta sanoo, että syyllisiä ovat Scarpia ja Tosca yhdessä. Scarpia saa tuhovoimat liikkeelle, mutta tragediaksi ooppera kääntyy vasta, kun joku luulee tekevänsä kaiken oikein.

Toscan loputtua kukaan päähenkilöistä ei enää elä. Ooppera sijoittuu kahteen päivään, jolloin Napoleonia kannattavat tasavaltalaiset uskovat ensin hävinneensä, mutta kuulevat sitten voittaneensa. Oopperan tasavaltalaiset eivät kuolleina pääse todistamaan aatteensa etenemistä, mutta ainakin aatteeseensa uskova Cavaradossi luulee pelastuvansa ja kuolee yllättäen varmana siitä, että parempi tulevaisuus odottaa niin häntä kuin yhteiskuntaakin. Samaa ei voi sanoa Toscasta, joka uskoo vain taiteeseen, hyvyyteen ja jumalaan. Scarpian kanssa sopimuksen tehtyään hänelle ei jää mitään.

Warnerin ohjaus tekee kaiken sen, mitä loistavaan oopperaan tarvitaan. Näyttämö elää, ja kaikella on paikkansa. Ohjaus tuntuu mittatilaustyönä tehdyltä, eikä huonoille oopperaohjauksille tyypillisiä suvantovaiheita ole. Kukaan ei haahuile tai esitä puuhakasta. Kaikki on helppoa, kun sen osaa: pienet elementit, kuten parikymmenmetriseltä muurilta pudottautuva vankikarkuri ja pyöräilevä munkki tuovat Olavinlinnan leveälle näyttämölle eloa, jota sieltä usein puuttuu.

Solisteista jokainen hurmaa. Toscaa esittävän Kristin Lewisin sopraanossa on todella kaunista tummuutta, ja Cavaradossin osan laulaja Aleksandrs Antonenko on kenties vahvin tenori, mitä Savonlinnassa viime ja tänä kesänä on kuultu. Juha Uusitalon Scarpia ei ehkä yllätä, mutta vakuuttaa.

Jotain lohdullista on myös siinä, että sisäsiistiksi opetettu oopperayleisökin osaa vielä osoittaa tunteitaan. Vaikka Itä-Savon ja Länsi-Savon toimittamassa oopperaliitteessä opetetaankin, ettei oopperoita pidä arvostella tai tylsistymistään näyttää ja että suosiotaan on aina osoitettava, osaa yleisö yhä ajatella itse. Kesän viimeisen Toscan saamat suosionosoitukset olivat hillittyä villimmät – sellaiset kuin se ansaitsikin.

Oopperamaailman seesteisyydestä kuitenkin kertoo se, ettei Toscan kidutus- ja väkivaltakohtauksia viety loppuun saakka. Vaikka Savonlinnan esitystä on markkinoitu kauhuoopperana ja ohjaaja viittaa tekstissään jopa Quentin Tarantinoon, kauheus on tyyliteltyä, se ei kuvota, eikä ahdista. Siinä on porvariston hillittyä charmia jopa silloin, kun tasavaltalainen haudataan elävältä.

Hanna Kuusela

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu