Sensuuri pitäisi päivittää

Teksti Hanna Kuusela

Mitä luin tänään: Fahrenheit 451.

Ray Bradburyn tieteisromaani Fahrenheit 451 on melko kehno. Silti olen ajatellut kirjaa lähes päivittäin siitä lähtien, kun kaksi vuotta sitten näin François Truffaut’n samannimisen elokuvan. Jokin aika sitten luin kirjan, ja olisin toivonut sen olevan parempi. Miksi?

Yleensä Bradburyn kirjaa luetaan yhtenä niistä totalitaarisen yhteiskunnan kritiikeistä, joita 1900-luvun kirjallisuus pursuaa. Ja sellainen se onkin maalatessaan kuvan yhteiskunnasta, jossa kirjat on kielletty ja jossa palokunnan työnä on polttaa kaikki löytämänsä kirjat. Jep jep, tiedetään: kaikki avoimet demokratiat tarvitsevat avointa ajatustenvaihtoa. Kirjat ovat arvokkaita, ne kantavat sivistystä mukanaan, niissä voi kuulla ja haistaa ihmisen viisauden, Jörn Donner ja Matti Klinge, nuo 2000-luvun radikaalit, rakastavat niitä. Ja niin edelleen.

Bradburyn yhteiskunta-analyysin perusajatus saattoi olla jotenkin tuore ilmestyessään vuonna 1953, mutta nykyään se kuulostaa konservatiiviselta vänkytykseltä. Kyllähän me kaikki ymmärrämme kirjojen merkityksen.

Silti Bradburyn kirja ja Truffaut’n elokuva ovat jääneet vaivaamaan. Syynä on loppukohtaus, jonka nyt paljastan.

Kirjan lopussa metsästä löytyy ihmisiä, jotka säilyttävät kirjoja muisteissaan. Koska kirjat on kielletty ja pääosin myös tuhottu, metsässä elää joukko ihmisiä, jotka ovat ulkokuoreltaan pummeja mutta sisällöltään kirjastoja. Yksi metsäläisistä on Platonin Valtio, toinen Gulliverin retket. Puiden alta löytyy Gandhi, Schopenhauer ja Darwin. Elokuvassa nämä ihmisiksi muuttuneet kirjat – tai kirjoiksi muuttuneet ihmiset – lausuvat toisilleen ulkoa oppimiaan tekstejä. Nuotion ääressä, totta kai.

Juuri tämä pieni, harvinainen viittaus kirjallisuuden sosiaalisen ja kollektiiviseen luonteeseen on ollut mielessäni nämä kaksi vuotta. Eikö kirjallisuus olekin juuri tällaista: sinä lukemassa tätä kirjallisuusblogia, minä puhumassa kirjoista tuttujen ja tuntemattomien kanssa, kriitikko kirjoittamassa lukemastaan lehteen?

Näin haluaisin lukea Fahrenheit 451:n, mutta harmi kyllä teksti tarjoaa paljon konservatiivisemman kuvan kirjallisuudesta. Romaanin pummit tietävät oman paikkansa sanoessaan: ”meidän oli heti alun pitäen iskostettava päähämme, että me emme olleet mitenkään tärkeitä… Me olemme pelkkiä kirjanpäällisiä, ainoa tehtävämme on varjella teoksia tomulta.” Tällaisen nöyristelyn sijaan minä haluaisin kuulla pummien ymmärtävän oman tärkeytensä Platonin rinnalla. Mitä ihmettä me teemme kirjallisuudella, johon lukijat eivät saa osallistua? Mitä ihmettä me teemme joukolla kuolleita valkoisia miehiä?

Jotta Bradburyn kirja voisi olla nerokas, se pitäisi kirjoittaa uudestaan ja paremmin. Se pitäisi päivittää ja ajatella uusiksi. Puhe sensuroivasta valtiokoneistosta ei tavoita kuin siivun siitä politiikasta, jolla lukemistamme nykyään ohjataan.

Taistelua ei käydä niinkään siitä, sensuroivatko valtiot tietoa tai kirjallisuutta. Nyt taistellaan siitä, kuka tietoa saa omistaa ja levittää, kenellä on tekijänoikeus romaaniin, lauseeseen tai sanaan. Samalla kun valtio rahoittaa lukukampanjoita, kannustaa lukemaan ja opettaa lapsille aakkosia kouluissa, kirjailijat ja kustantajat paiskivat töitä, jotta kirjoja ei voisi levittää mahdollisimman laajalle. Elektronisiin kirjoihin luodaan estoja, ja tähtikirjailijat ovat käräjillä piraatteja vastaan. Yritykset rekisteröivät sanoja yksityiseen käyttöön. Koulukirjat vaihdetaan kerran vuodessa, jotta niitä olisi vaikea kierrättää. Google Books herättää kirjailijoissa enemmän kiukkua kuin innostusta siitä, että joku saattaisi lukea sitä kuivaa diletantismia, jota kirjailija on paperille päästänyt. Kaikki tämä keuhkoaminen tekijänoikeuksista ja tuloista siitä huolimatta, että harva kirjailija elää nykyäänkään kirjoittamisella.

Päivitetty Fahrenheit 451 tarttuisi juuri näihin ajatuksiin: Tieto on luonteeltaan sosiaalista, niinpä kirjallisuuskin. Kirjallisuus elää parhaiten luettaessa ja jaettassa. Kukaan ei voi omistaa kieltä, sanoja tai sanoiksi puettuja ajatuksia.

Miksi Bradburyn hyviä ideoita sisältävä huono kirja kuitenkin pysyy huonona? Siksi, että jollakulla on siihen tekijänoikeudet. Siksi, että se on yksityisomaisuutta. Siksi, että uudelleen kirjoittamista kutsuttaisiin plagioinniksi, mitä kirjailijat yrittävät välttää. Siksi, että emme ole tottuneet ajattelemaan kirjallisuutta meidän kaikkien yhteisomaisuutena.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Louserit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *