Teksti Susanna Kuparinen

Globaali toimija tulee ja tappaa.

Näin heitetään 1900-luku opetuksineen historian romukoppaan:

”Saksa kannattaa yhteisen armeijan luomista EU:lle pitkällä aikavälillä, jotta EU voisi olla globaali toimija.” (Yle.)

”Ajatus eurooppalaisesta armeijasta sisältyy EU:ta uudistavaan Lissabonin sopimukseen.”

Jippikajee motherfucker.

Uusi upea uudistermi sotajoukolle: ”globaali toimija”, joka on ”täysin parlamentaarisessa valvonnassa”.

Pitääkö parlamentaarista valvontaa vielä erikseen korostaa? Vai onko omalakinen asiedenkalistelijoiden porukka relevantti vaihtoehto?

Kuluneen viikonlopun otsikoita tulevaisuudessa:

”Globaalit toimijat surmasivat polttopuunkerääjiä Afganistanissa.” (HS.)

”Globaalin toimijan salainen ilmasota yltyy.” (HS.)

Miten tähän on jouduttu? Vielä kymmenen vuotta sitten EU ylpeili rakentajan ja kompromissintekijän roolistaan, onhan unioni perustettu toisen maailmansodan raunioille.

Vastakaikua löytyy nyt, niin kuin aina, suomalaisesta huonoitsetuntoisesta eliitistä, joka haluaa isojen poikien ja tyttöjen leikkeihin, jos ei muuten niin kentän laidalle taputtamaan.

Suomen Kuvalehden pääkirjoitus on tästä tyylipuhdas näyte. Viime syksynä SK maalaili Lissabonin sopimuksen mahdollistamasta, unelmien Suur-Euroopasta retorisesti huolestuttavaan sävyyn:

”Sen ansiosta poliittinen kääpiö Eurooppa saa vihdoin sen vallan, mikä sille kokonsa, taloudellisen mahtinsa, vaurautensa, työteliäisyytensä ja demokraattisten, inhimillisten arvojensa puolesta kuuluu.”

Hampaisiin asti aseistetut sotajoukot on kautta maailman historian rakennettu sentimentaalisen lätinän ja romanttisten haaveiden säestämänä, parlamentarismin nimissä.

Ja sitten viedään rauhaa rajalle.