Nössöjen puolue

Teksti Jenni Jarventaus

Obama ja muut demokraatit, kirotut tunarit.

Olen asunut Washingtonissa reilut neljä vuotta ja seurannut amerikkalaista politiikan sirkusta kiinnostuksella koko tämän ajan. Tässä kaupungissa politiikka kun on asukkaiden vesi, ravinto ja happi: välttämättömyys ja elämänehto, joka pyörittää viiden miljoonan ihmisen metropolialuetta.

Amerikkalainen politiikka on jakautunut vasempaan ja oikeaan, demokraatteihin ja republikaaneihin, ja tämä jako näkyy pääkaupunkilaisten mielipiteissä, valinnoissa ja arvoissa. On harvinaista kohdata washingtonilainen, joka edustaisi amerikkalaista keskustaa — pikemminkin ihmiset ovat jakaantuneet vasemmalle, oikealle ja välinpitämättömiin.

Muuttaessani Washingtoniin koin kuuluvani selkeästi demokraattien leiriin, koska puolue tuntui ajavan pohjoismaalaiselle rakkaita asioita: sosiaalista turvaverkkoa, sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvoa, kestävää kehitystä, yksilön oikeuksia yritysmaailman vaikutusvaltaa vastaan. Neljän vuoden aikana olen kuitenkin alkanut tajuta, miksi Yhdysvalloissa edelleen jyräävät kovat, oikeistolaiset arvot: koska demokraatit ovat munattomia nössöjä.

Aivan. Tämä siitä huolimatta, että Obama sai juuri runnottua kongressissa läpi terveydenhuoltouudistuksen. Demokraateilla oli tammikuuhun asti senaatissa 60 senaattorin ”superenemmistö” ja edustajainhuoneessa korkein enemmistö vuosikymmeniin. Vastaavilla numeroilla republikaanit olisivat paukuttaneet kongressissa läpi vaikka lain lopettaa muiden aineiden kuin kristinuskon opetuksen amerikkalaisissa kouluissa. Ja mitä tekivät demokraatit? Saivat juuri ja juuri tarpeeksi oman puolueensa jäseniä äänestämään kaikille kuuluvan terveydenhuollon puolesta (34 edustajainhuoneen demokraattia äänesti lakia vastaan).

Kannattaa myös muistella mitä demokraatit ja heidät valtaan äänestäneet amerikkalaiset uudistukselta halusivat ja tsekata, päätyivätkö ne asiat — julkinen terveydenhuolto, alemmat kustannukset — lopulliseen lakiin. Eivät päätyneet. Ja miksi? Koska demokraatit päästivät vakuutusyhtiöt ja lääkefirmat mukaan laintekoon ”neuvonantajina”. Tämä olisi sama kuin päästäisi McDonald’sin ja Coca-Colan mukaan päättämään amerikkalaisten ravintoainesuosituksista.

Kun Obama valittiin presidentiksi, en kuvitellut Amerikassa alkavan uuden valistuneisuuden ajan mutta kieltämättä oletin, että demokraattien hallitessa sekä Valkoista taloa että kongressia he saisivat jotain aikaan. On ollut kyynistyttävää seurata, miten kauaksi keskustaan Obama on lipsunut ensimmäisen vuotensa aikana. Joulukuussa hän lupasi lähettää Afganistaniin 30 000 amerikkalaissotilasta lisää, vaikka Amerikan vasemmisto on jo vuosikausia halunnut vetää joukot takaisin ja keskittyä kaukaisessa ja umpikorruptoituneessa Aasian maassa käytävän kalliin sodan sijasta kotimaan lukuisiin ongelmiin.

Hiljattain presidentti puolestaan antoi luvan porata öljyä Yhdysvaltain itärannikolla — päätös, joka tyrmistytti luonnonsuojelijat ja riemastutti öljy-yhtiöitä. Veikkaan öljyfirmojen pomojen päätöksestä kuultuaan hieraisseen silmiään, tarkistaneen kalenterinsa ja ihmetelleen, kuka olikaan parhaillaan maan johdossa: Bush vai Obama?

Seuraavaksi Obama tarttuu rahoitusalan uudistukseen tähtäävään lakiin, joka muun muassa perustaisi uuden, finanssimaailmaa säätelevän kuluttajansuojaviraston. Laki on ehkä miehen valtakauden tärkein, sillä sen on mahdollista estää tai ainakin lieventää tulevia talouskriisejä. Uudistuksen kohtalo näyttää kuitenkin surkuhupaisalta, kun katsoo miten uppiniskaisia Wall Streetin pomot ovat olleet mitään muutoksia kohtaan. Maan suurimpien pankkien herrat eivät edes vaivautuneet paikalle Valkoisen talon keskustelusessioon — siitä huolimatta, että heidän pankkinsa oli juuri pelastettu konkurssista verorahoilla.

Demokraatteja vaivaa kaksi ongelmaa: ryhmäkurin puute ja kyvyttömyys pelata politiikan pallopeliä yhtä likaisesti kuin republikaanit. Huhtikuun Harper’s-aikakauslehdessä Kevin Baker kuvailee demokraattien nykytilaa ”opituksi avuttomuudeksi”. Termi kumpuaa Martin Seligmanin puoli vuosisataa sitten tekemistä kokeista, joissa koiria altistettiin toistuville mutta satunnaisille sähköiskuille. Vaikka koirille annettiin mahdollisuus paeta iskuja, tarpeeksi monen sähköshokin jälkeen ne valitsivat alistua niille.

Vastaavasti republikaanit ovat vuosikymmenien mittaan kohdistaneet demokraatteihin niin monia ja niin absurdeja hyökkäyksiä, että vasemmisto on tottunut nostamaan käpälät ilmaan ja leikkimään kuollutta. Poliittisista esteistä, kuten vastahakoisista puoluetovereista, äärioikeistolaisliikkeistä ja suuryhtiöiden lobbausyrityksistä on tullut demokraateille orgaanisia esteitä, Baker kirjoittaa. Siinä missä Franklin Roosevelt kuuluisissa radiopuheissaan selitti amerikkalaisille maailmanmenoa ja miksi sen tuli muuttua, Obama — kuten muutkin nykyiset demokraattijohtajat — myöntää, että maailman tila on mätä mutta sitä emme voi muuttaa, koska voimakkaat intressitahot eivät halua muutosta.

”Obama on kyvykäs poliitikko, ja kuten edeltänyt kyvykäs demokraattipresidentti, hän saattaa saada toisen kauden Valkoisessa talossa. Ehkä hän jopa säilyttää demokraattien enemmistön kongressissa, vaikka se näyttääkin parhaillaan yhä epätodennäköisemmältä. Mutta tämän kutsuminen aktivismin voitoksi on kuin sanoisi vangin voivan säilyttää vapaan tahtonsa sellissä. Obama, kongressin demokraatit ja suurin osa amerikkalaisista poliitikoista toimivat nykyään taloudellisten ja sotilaallisten tahojen määrittämässä kehikossa, jonka rikkomista he eivät pysty edes kuvittelemaan”, Baker päättelee.

Itse en viitsi olla ihan yhtä pessimistinen, ja marraskuussa järjestettävissä vaaleissa, joissa on auki 36 senaattorinpaikkaa, toivon yhä demokraattien kaappaavan enemmistön. Vaihtoehto kun on liian karmea: vallan lipsuminen takaisin niille vanhoille valkoisille miehille, jotka ajoivat Yhdysvallat ja maailman kahteen sotaan ja pahimpaan lamaan sitten 1930-luvun. Pelkään vaan, että Amerikan vasemmisto tekee jälleen sen, minkä se osaa parhaiten: they never miss an opportunity to miss an opportunity.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu