1.jpg

Kyttien saartama sikapoliisi

Teksti Jari Tamminen

Harro Koskisen Sikapoliisivaakuna vuodelta 1969 yllätti poliisit maaliskuussa 2010 Helsingin Kalliossa.

Olin lataamassa tyhjiä lasipurkkeja Vaasanaukion eli Piritorin kierrätysastiaan, kun paikalle kurvasi maijallinen sheriffejä. Nopeammin kuin ehdin kissaa sanoa, nelikko saartoi minut ja virkaintoisin komisario alkoi tenttaamaan minulta hihamerkkini luonteesta. Takkini oikeassa olkapäässä on Sikapoliisi-kangasmerkki.

”Tämä hihamerkki on Harro Koskisen Sikapoliisivaakuna-teoksen representaatio. Alkuperäinen teos, suomalaisen pop- ja nykytaiteen merkkiteos, on ollut esillä 2000-luvulla muiden muassa nykytaiteenmuseo Kiasmassa ja Turun taidemuseossa. Oman merkkini ostin mainitusta Kiasmasta”, ilmoitin naiskonstaapelille.

Samalla, kun tenttaaja seisoi edessäni jalat harallaan, hänen virkaveljensä väijyivät takana ja sivuilla. Ties vaikka olisin rymyämään ruvennut.

”Sikapoliisivaakuna toimi lähtölaukauksena Koskisen laajemmalle sikatuotannolle. Sikamessias-teoksen laillisuutta pohdittiin oikein oikeudessa saakka. Sikamessiashan siis esitti yleisölle ristiinnaulitun sian. Jumalanpilkkatuomio siitä tuli, mutta Sikapoliisi on selvinnyt puhtain paperein”, jatkoin samalla kun ponteva poliisi pohti merkin laillisuutta.

Tässä vaiheessa keskusteluun liittyi mukaan Piritorin vakioasiakas, hieman pidempää putkea pitänyt kaveri. ”Jumalaa ei saa pilkata, sitä en suvaitse. Viinaa olen juonut, mutta Jumalaa en pilkannut.”

Tämän välisoiton jälkeen dialogi virkavallan kanssa jatkui: ”Saanko kuvata tuon merkin?” innokas konsta tiedusteli. ”Taidan selvitellä hieman tarkemmin tuota laillisuutta”, hän jatkoi. ”Toki, toki”, toistelin.

Kun hihamerkki oli kuvattu ja Harron sekä teoksen nimet kirjoitettu muistivihkoon poliisit vetivät hansikkaat käteensä ja suuntasivat vauhdilla portaita alas Sörnäisten metroasemalle. Lienivät ihan kutsusta paikalla.

Edellinen episodi ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun saman hihamerkin soveliaisuudesta on keskusteltu. Viime vuoden keväällä suunnistin viimeisillään raskaana olevan puolisoni kanssa metroon Kampissa. Päästyämme vaunuun, istahdimme ovia vastapäätä oleville penkeille ja keskityimme juoruiluun. Juuri, kun metron ovet olivat sulkeutumassa, ryntäsi vaunuun hurjalla kolinalla kaksi skrodea poliisimiestä.

Siinä ne sitten seisoivat meidän edessä pyssyt ja pamput vöistä roikkuen. Ennen kun sanaakaan vaihdettiin toinen nappasi minua hihasta ja pällisteli merkkiäni.

”Tämä on Harro Koskisen Sikapoliisivaakunan pohjalta tehty kangasmerkki. Kotimaisen pop-taiteen merkkiteos. Ostin Kiasmasta. Se on täysin laillinen”, tarjosin perusselityksen.

Siinä merkkiä sitten katseltiin yksi pysäkinväli ja Steissillä pojat nousivat metrosta. Se oli intensiivisen hiljainen hetki täydessä vaunussa.

Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa ja tähdentää, että oikeaa poliisimerkkiä kenelläkään ei ole mitään asiaa hihaansa ommella. Eikä esiintyä poliisina. Jos niin tekee, niin silloin paskamyrsky on melkoinen, ja se on ihan itseaiheutettua.

Mutta on tärkeää ymmärtää, että kenelläkään, edes poliisilla, ei voi olla yksinoikeutta esimerkiksi siniseen soikioon, jonka sisällä on jonkinlainen linkkari. Sama koskee yritysten logoja ja muita tunnuksia. Samankaltaisia saa tehdä ja levittää, kunhan ei kilpaile kaupallisessa toiminnassa huomiosta. Silloin kyseeseen tulisi kilpailua koskevien lakien rikkominen.

Parodian nimissä mukailla kuitenkin saa, kunhan ei tee parodioista tyystin identtisiä.

Harro Koskisen tuotanto 1960–70-luvuilla herätti huomiota, ihastusta ja paheksuntaa. Kotimaisen pop-taiteen pioneerin työt tekee erityisen kiinnostavaksi niiden leikittely tuotemerkeillä. Sittemmin tuotemerkkien sijasta on alettu puhumaan brändeistä, mutta sama periaate vallitsee.

Poliisin ja kirkon lisäksi taiteilijan kritiikin kohteeksi päätyi myös valtio. Sika seikkaili myös Suomen vaakunassa. Sian lisäksi valtiovaltaa härnättiin myös häpäisemällä Suomen lippu. Suomalainen elämänmuoto -sarjassa Koskisen teoksissa lippu muun muassa repesi, paloi ja suli. Nimensä sarja sai oikeiston vuoden 1970-presidentivaalikampanjan sloganista.

Samalla kun valtio, sen virkavalta ja virallinen kirkko saivat okaita lihaansa, kohdisti taiteilija huomionsa myös yritysmaailman suuntaan. Suomalainen elämänmuoto yhdisti keskenään myös öljy- (Shell, Esso) ja kumiteollisuudet (Nokia). Ne kun olivat (ja ovat edelleenkin) naimisissa keskenään ja saastuttivat ympäristöä yhteistuumin.

Nykyään yritysten ja valtioiden imagokampanjat ovat hyvinkin samankaltaisia, mutta 40 vuotta sitten yhdenmukaisuus ei ollut yhtä itsestään selvää. Siinä, missä logo symboloi yritystä on valtion symboli – lippu – myös logo.

Harro Koskisen työt ovat kulttuurihäirintää ajalta, jolloin koko käsitettä ei oltu edes keksitty.

Mia Tykkyläinen (toim.): HARRO. Turun taidemuseo 2007. 136 s.

Harro Koskisen haastattelu Voiman arkistossa.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Häiriköt

Yksi vastaus artikkeliin ”Kyttien saartama sikapoliisi”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *