Teksti Elina Aintila

Kolumbian heikoin ja vahvin lenkki ovat itse kolumbialaiset.

Puolenpäivän aikaan 11. elokuuta seisoin Helsinki-Vantaan lentoaseman turvatarkastuksen edessä perheeni kanssa. Hyvästelin perheeni vähäeleisesti (liikutuksen halvaannuttamana) ja kävelin lopulta turvatarkastuksen läpi itkua nieleskellen. Vasta lähdönhetkellä olin tajunnut matkustavani kauas maahan, josta en ole ihan hetkeen palaamassa.

Kahdenkymmenenneljän tunnin, kahden koneenvaihdon ja kolmen turvatarkastuksen jälkeen saavuin Bogotáan aikaisin torstaiaamuna. Pienen seikkailun jälkeen löysin minua vastassa olleet ihmiset: vapaaehtoisvaihdosta vastaavan järjestön edustajan ja isäntäperheeni aikuiset sisarukset.

En tiennyt sitä vielä torstaiaamuna, mutta juuri samaan aikaan kun lentoni laskeutui Bogotáan, kello viideltä aamulla paikallista aikaa, toisella puolella kaupunkia räjähti. Paikallisen radioaseman eteen sijoitettu autopommi haavoitti yhdeksää ihmistä ja vaurioitti läheisiä rakennuksia. Iskusta syytetään vasemmistokapinallisia sissejä.

Maanantaina kolumbialaisella San Andrésin saarella salama osui matkustajalentokoneeseen, joka katkesi maahansyöksyssä kolmeen osaan. Kuin ihmeen kaupalla koneessa olleista 120 matkustajasta kuoli ainoastaan yksi kolumbialainen nainen.

En ole ehtinyt seuraamaan Kolumbian uutisia omilta tulohässäköiltäni kovin tarkkaavaisesti, mutta edellä olevat uutispoiminnat viestivät helposti Kolumbiassa tapahtuvan jatkuvasti. Leikinkö kohtalollani lähtemällä tilastojen ja uutisoinnin valossa Etelä-Amerikan vaarallisimpaan maahan?

Aluillaan oleva arkeni ei ole onneksi antanut siitä muita merkkejä. En tiedä, miltä tuntuisi saapua Kolumbiaan turistitaustalla, ilman paikallisia yhteyshenkilöitä ja ystäviä, mutta järjestön kautta tukena oleva turvaverkosto on auttanut saamaan maahan jonkinlaista kosketusta.

Ennen kuin virallinen vaihto-ohjelma alkoi minulla oli pari päivää aikaa rentoutua ja toipua pitkän matkan rasituksista. Vietin ajan enimmäkseen vieraanvaraisten isäntieni seurassa. Bogotán isäntäperheeni koostuu yhdessä asuvista, suurin piirtein minun ikäisistä kolmesta sisaruksesta ja heidän kaveristaan, joten yhteistä tekemistä on löytynyt joka päivälle enemmänkin kuin tarpeeksi: kolumbialainen perheeni on auttanut minua ostoksissa, paikasta toiseen kulkemisessa, paikallisen kännykän ja liittymän hankkimisessa, ja vienyt minua omiin lempipaikkoihinsa Bogotássa. Kasvisruokavalionikin on otettu erittäin suopeasti huomioon, mistä olen jopa hieman positiivisesti yllättynyt. Lauantaina minut saatettiin matkaan 32 muun ulkomaalaisen vapaaehtoisen kanssa Bogotásta noin 70 kilometrin päässä sijaitsevaan La Mesan -kaupunkiin, jossa juuri saapuneille vapaaehtoisille järjestettiin kolmipäiväinen aloitusleiri. Seuraavan kolmen viikon aikana saamme Bogotássa vapaaehtoisvaihdon järjestäjiltä lisää valmennusta tulevaa vapaaehtoisjaksoa varten, minkä jälkeen kukin aloittaa omassa projektissaan jossakin päin laajaa Kolumbiaa.

Kolumbian-kirjeenvaihtajan on jo tässä vaiheessa myönnettävä: ensimmäiset päivät Kolumbiassa ja Bogotássa kolumbialaisten järjestövastaavien ja uusien tuttavien seurassa ovat ehtineet tehdä minuun suuren vaikutuksen. Nämä kolumbialaiset ovat valmiita myöntämään maansa suuret ongelmat, mutta osaavat toisaalta olla maastaan myös erittäin ylpeitä. Rivikansalaiset saattavat olla tietämättömiä tai pitävät mieluummin päänsä puskassa, mutta Kolumbiasta löytyy muutokseen uskovia ihmisiä, joilla on näkemyksiä muutoksen suunnasta. Roolistamme vapaaehtoisina en sano vielä mitään, mutta vahvat kolumbialaispersoonat, joiden kanssa olen saanut näiden ensimmäisten päivien aikana keskustella, ovat herättäneet minussa kipinän ja uskon yksilötasolla mahdolliseen vaikuttamiseen.

Ennen kuin aloitan varsinaisen vapaaehtoistyön parissa jatkan värikkääseen ja monimuotoiseen Kolumbiaan tutustumista. Selvitettyäni kaoottisen pääkaupungin ja sen hullun liikenteen, pinta-alaltaan Etelä-Amerikan neljänneksi suurimmassa maassakin riittää nähtävää ja koettavaa koko tulevaksi vuodeksi.