Huligaanin kaveriksi

Teksti Oona Juutinen

Tänä kesänä Hollannista puhuttaessa on keskusteltava jalkapallosta.

Tehdään tämä heti alkuun selväksi: minä en juuri pallosta perusta. Aiemmin en myöskään tiennyt fudiksesta mitään, mutta kyllin monen Hollannissa vietetyn vuoden jälkeen olen yhtäkkiä tajunnut, että minullakin on jalkapalloon liittyviä kokemuksia. Suurin osa epämiellyttäviä, mutta kokemuksia silti.

Kisojen aikana on tylsää, sillä mistään muusta ei voi puhua. Lisäksi lajista aiheutuu visuaalista haittaa. Joka ikinen katu, kauppa ja katsoja kun sonnustautuu turnauksen ajaksi Hollannin kansallisvärin – silmiäsärkevän kirkkaaseen oranssiin. Oransseja paitoja, peruukkeja, hupiaurinkolaseja, hassuja hattuja… Kuin vappu, mutta yksivärisenä. Tekee mieli kirkua. Maailmassa on värivirhe!

Vaikka pelejä ei seuraisikaan, tietää niiden lopputuloksen silti aina. Eräänkin matsin aikana pakenin kaupungilta kotiin ja istuin takapihallani lukemassa, mutta aina Hollannin tehdessä maalin koko naapurusto kajahti sellaiseen huutoon että meinasin kastella housuni silkasta säikähdyksestä. Vastapuolen maali taas sai aikaan raskaan kollektiivisen huokauksen. Pelkkien huutojen perusteella tiesin tasan tarkkaan mihin lukuihin matsi päättyi.

Kisojen ainoa mielenkiintoisia osia ovat mielestäni pelien jälkimainingit. Tämän kesän skabat olivat pieni pettymys, sillä niiden jälkeen ei edes mellakoitu. Yleensä matsien jälkeen saa sentään katsoa huligaanien ja poliisien yhteenottoja, ja se on paljon viihdyttävämpää kuin mikään pallon perässä juoksentelu. Nyt jopa loppuottelun seuraaminen sujui niin siististi, että poliitikot kiirehtivät kilvan kehumaan hollantilaisten olevan esimerkillisiä mallikansalaisia. Mellakkapoliisien sijaan paikalle tarvittiin vain roskapartioita keräämään kaikki jälkeenjäänyt roina. Kuuleman mukaan finaalin jälkeen pettyneet ihmiset riipivät oranssit vaatteet ja asusteet päältään, ja maa oli kirjavana hylättyjä ja tallattuja oransseja peruukkeja.

Paikallisten tiimien ottaessa mittaa toisistaan on yleensä jännittävämpää. Parasta on kun amsterdamilainen Ajax ja rotterdamilainen Feyenoord matsaavat, näiden kahden kaupungin välillä kun on legendaarinen biiffi ja tällöin huligaanit panevat parastaan. Huligaanit osaavat kyllä paljon muutakin kuin turpaanvedon taidon, eikä näitä pidä aliarvioida – jalkapallosta ja sen seuraajista kun löytyy poliittinenkin puoli.

Muutama vuosi sitten uusnatsit järjestivät suuren mielenosoituksen Amsterdamissa eikä antifasistien vastamielenosoitus voinut tehdä oikein mitään, natseja kun oli suojaamassa mellakkapoliisien armada. Päivän pelasti kuitenkin F-Side, Ajaxin kuuluisa huligaaniposse. (Ajax nähdään perinteisesti juutalaisjoukkueena, joten F-Sidekaan ei tahtonut natseja kaupunkiinsa.) Antifasistien pyöritellessä peukaloitaan poliisien blokkaamina alkoi kulman takaa yhtäkkiä kuulua huligaanin soidinääni: hu, hu, hu! Ja sitten katselimme suu hämmästyksestä auki kuinka F-Siden isot kundit ilmestyivät kuin tyhjästä, rynnistivät poliisirivistön läpi ja ns. vetivät nasua kasettiin. Ja sitten taas katosivat.

Muutenkin politiikka ja fudis kuuluvat yhteen, ovat urheiluhullut ystäväni ottaneet asiakseen valistaa minua. Ja totta se kai on: AAP Collectiven julkaisema, paljon kehuttu Anarchist Football (Soccer) Manual perehtyy jalkapallon ja radikaalipolitiikan yhtymäkohtiin. Olen kuullut kirjasta paljon mutten ole siihen vielä tarttunut, mutta nyt kai pitäisi. Ensi vuonna ilmestyvä Soccer Vs. The State on jo nyt monen ystävän joululahjalistalla, ja kaipa sitä voisi itsekin sitten vilkaista.

Vaikka vain ihan yleissivistyksen vuoksi. Tai että ymmärtäisi mistä koko maa ja kaikki kaverit kohkaavat. Tai että voisi ensi kerralla vaikka jutella niiden F-Siden tyyppien kanssa, jos turpaanvedoltaan ehtivät. Vaikuttivat aika mielenkiintoisilta. En panisi pahakseni sellaista kaveria.

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu