Hitlerin hiukset kasvavat Euroopassa

Teksti Hanna Kuusela

Mitä luin tänään: Pirkko Lindbergin Candida

Suomalaisissa romaaneissa ei usein Eurooppaa käsitellä, ei eurooppalaisuutena, ei ihanteena, ei maanosana, eikä kulttuuriperintönä. Aivan kuin sitä ei olisi.

Suurella vaivalla mieleen muistuu Anni Sumarin romaani Junanäytelmä, jossa kirjoittaja muistaakseni liikkui junalla jonkin eurooppalaisen tahon maksamana muiden eurooppalaisten kirjailijoiden kanssa. Kun kysyin ystäviltäni apua, mieleen tulivat vain Mika Waltarin 1920-lukua tai 1500-lukua käsittelevät romaanit. Ei kuulosta kovin tuoreelta. Kuten ei Olavi Paavolaisen Synkät yksinpuhelutkaan. Muutenkin itselläni ja muilla muistui mieleen lähinnä esseistiikkaa, jossa haikaillaan usein kulttuurin kehtoihin: Matti Klingeä, Göran Schildtiä, Leif Salmenia ja kuulemma Rax Rinnekangasta (jota en ole koskaan lukenut). Tai mainita voi myös pari viimeaikaista näytelmää: Euroopan taivaan alla ja Suomen hevonen.

Tuntuu oudolta: onhan romaani kirjallisuudenlajeista kaikkein eurooppalaisin. Lyriikkaa, esseistiikkaa ja jossain mielessä varmaan draamaakin on vaikea pitää niin eurooppalaisina kirjallisuudenmuotoina kuin romaania. Silti romaanit karttelevat Eurooppaa. Vielä enemmän ne karttelevat Euroopan unionia, nyky-Eurooppaa ja eurooppalaista politiikkaa siitä huolimatta, että nykyinen suomalainen kirjallisuus tarkoittaa myös Euroopan unionin jäsenvaltion kirjallisuutta.

Onneksi, kuten usein, on olemassa poikkeus: Pirkko Lindbergin mainio Candida (1996). Kuten nimikin jo kertoo, kirja on niin kiinni eurooppalaisessa ajattelussa kuin vain voi olla. Candida on naispuolinen nykyajan vastine Voltairen Candidelle. Kytkemällä itsensä eurooppalaisen kirjallisuuden traditioon kirja kykenee kuitenkin tarjoamaan parasta Eurooppa-politiikan kritiikkiä, mitä olen lukenut.

Päähenkilö Candida seikkailee Euroopassa ja oppii vapautumaan suojelijansa, professori Panfloskin ajatuksista. Panflosk on Lindbergin vastine Voltairen tohtori Panglossille, jonka mukaan elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Panfloskin mukaan taas ”Uusi Eurooppa” on parhaimman maanosan paras puolisko.

Jouduttuaan sotakirjeenvaihtajaksi Bosniaan, tehtyään töitä geenimanipuloitujen tomaattien viljelystilalla ja tutustuttuaan Paaviin hieman lähemmin Candida päätyykin sanomaan Panfloskille: ”Anteeksi vain, setä, — mutta minun on yhä vaikeampi uskoa noihin tarinoihin Länsi-Euroopasta maailman parhaan maanosan parhaana puoliskona.”

Euro-skepsiksensä keskellä Candida kuitenkin päätyy europarlamentaarikoksi. ”Ja niin sitä mentiin! Liehuvin lipuin ja täynnä optimismia liittyi Candida siihen viidesosaan Suurparlamentin 652 jäsenestä, joka koostui naisista, vakuuttaen itselleen, että nyt kyllä näytettäisiin, missä kaappi seisoo! Nyt kun Candida Torn och Taxar oli tullut paikan päälle, puhaltaisivat vuorenvarmasti uudet tuulet!”

Europarlamentaarikkona Candida kohtaa kuitenkin eurooppalaisen demokratian mahdollisuudet. Hänet on valittu edistämään eläinten oikeuksia, mutta lopulta ”tusina kortteja ja kirjeitä lojui hujan hajan lattialla hänen jalkojensa juuressa, viimeisin postisato Fenno-Euroopasta. – He valittavat, etten minä tee yhtään mitään — Tai kannustavat minua tekemään sitä tai tätä.”

Candidaa ahdistaa kyvyttömyys edistää lupaamiansa asioita ”Zysselissä”, ja hän on ”hukkua asiakirjakasoihin, joiden sisällöstä hän olisi tuskin tajunnut lausettakaan” ilman avustajaansa.

Turhautumisen keskellä ”entinen kauneuskuningatar, joka oli kääntynyt kristinuskoon paheellisen elämänsä jälkeen ja edusti tätä nykyä Lämpimästi uskovien puoluetta” opettaakin Candidalle, että ainoa keino saada mitään aikaan on lobbaus. ”En tietenkään tarkoita, että missään syntisessä mielessä, missi sanoi silmäripsiään hermostuneesti räpytellen, mutta onhan toki pidettävä huolta siitä, että erottuu kaikkien 15 000 lobbauskilpailijan joukosta! Ja monet heistä ovat upporikkaita ja suuryhtiöiden edustajia!”

Candida ei taida tähän kuitenkaan pystyä, vaan yhä vain ahdistuneena hän uikuttaa työpöytänsä alta kenties parhaan koskaan lukemani kuvauksen EU:n neljästä vapaudesta: ”Neljä vapautta, neljä vapautta — vaikka oikeastaan yksi riittää, nimittäin vapaus tehdä millä keinoin tahansa ja millaisin seurauksin tahansa kannattavia kauppoja, oi-oi-oi-oi…”

Lindbergin romaani julkaistiin vuonna 1996 – siis vain vuosi Suomen EU-jäsenyyden jälkeen. Silti se ei ole saanut jatkajaansa, ei edes mitään vertaistaan näiden 15 unionissa eletyn vuoden aikana. Tai no, onhan meillä Alexander Stubbin ja Merja Rehnin Bryssel-muistelot, mutta nekään eivät ole romaaneja, vaikka joskus niin voisikin toivoa.

Toisaalta ehkä Candida ei ole tarvinnutkaan seuraajaa. Sen 14 vuotta vanhat kuvaukset ovat yhä ajankohtaisia. Tässä välissä Eurooppa on vain lähentynyt sitä, mitä Candidassa ennustetaan: ”Madame Toussaudin vahakabinetissa jatkoivat Adolf Hitleriä esittävän nuken hiukset kasvamistaan —. Yksikään muista nukeista ei tarvinnut hiustenleikkuuta, ja joidenkin mielestä ilmiö oli kaikista enteistä kenties kammottavin, kun taas toiset väheksyivät tapausta.”

Myös jättiläismäiset ”eksponentiaaliset pääomamassat – niin sanottu liika rahoituspääoma – kasaantuivat kumpupilvien lailla koko yhdistyneen Uuden Euroopan ylle, ja niiden haltijoiden, miljardöörien, lukumäärä kasvoi kasvamistaan. Samanaikaisesti koko maanosaa sanottiin köyhemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.”

Voimassa 3/2006 julkaistiin Pirkko Lindbergin haastattelu Ensimmäisessä luokassa kohti tuhoa.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu