Ettei ulkomailla sitten taas tarvitse selitellä

Teksti Satu Taskinen

Itävalta ja maailman tylsimmät vaalit

Ensi sunnuntaina itävaltalaiset valitsevat presidentin. Sosiaalidemokraattina pitkän uran tehnyt Heinz Fischer on hoitanut pestiä kuusi vuotta ja hänet luultavasti tullaan valitsemaan uudestaan.

Vain kaksi kandidaattia on asettunut vastustamaan Fischeriä: äärioikeiston Barbara Rosenkranz ja kristillinen… mikä hänen nimensä nyt taas olikaan… Rudolf Gehring. Ilmeisin syy vähäiseen vastustukseen on se, että Heinz Fischer on hoitanut pestin hyvin eikä presidenttiä näin ollen ole mitään syytä vaihtaa, kun toinen kausi on mahdollinen. Näin on todennut jopa tällä hetkellä suurinta kannatusta nauttiva konservatiivien kansanpuolue. Sekään ei lähettänyt kandidaattia koko vaaliin.

Toinen syy on se, ettei presidentillä ole paljon valtaa politiikassa, joten ei siihen asemaan niin kovin moni sitten edes hingu. Koko pestin tarpeellisuus onkin ollut yksi toistuvista teemoista viime viikkojen aikana.

Vaalikamppailu on kaiken kaikkiaan ollut äärimmäisen tylsä. Ei varsinainen kamppailu ollenkaan. Ehkä olisikin parempi puhua vaalimainonnasta tai jopa vaalimaanittelusta, koska mielipidekyselyiden mukaan merkittävä joukko äänioikeutetuista ei aio vaivautua uurnille ollenkaan.

Toimittajat ovat kyllä yrittäneet tosissaan. He ovat tonkineet arkistoja, oikein etsimällä etsineet jotain tarpeeksi skandaalimaista, jolla saisivat ihmiset töllöjen ääreen, mutta eivät he oikein hyvin ole onnistuneet mitään. Heinz Fischerin liivi on niin puhdas, kuten täällä on tapana sanoa, että kaikki hiukankaan raflaavat kysymykset koskevat suunnilleen neljäkymmentä vuotta sitten tapahtuneita asioita eikä niistä näin ollen kukaan ole kiinnostunut. Toimittajat vaikuttavat vakavassa ja paljastuksia janoavassa epätoivossaan välillä jopa hiukan koomisilta. Hirveällä rytinällä ollaan mainostamassa suurta pamausta ennen lähetystä ja jo ensi minuuteilla käy selväksi, ettei pommi tule räjähtämään, ei edes lanka syttymään, kun mitään pommia ei ole.

Barbara Rosenkranz kyllä tietenkin taas tuli jo viikkoja sitten sanoneeksi jotain pöyristyttävän vähättelevää kansallissosialismin rikoksista, ja siitä oli aihettakin pillastua. Hän näki sitten parhaaksi totella iltapäivälehti Kronen ”kuningasta” ja allekirjoitti notaarin todistamana paperin, jossa vakuuttaa, että tarkoitti sittenkin jotain aivan muuta. Että kyllä kansallissosialismin kieltolaki on tarpeellinen jne… Mutta ei näistä äärioikeiston jatkuvista törttöilyistäkään jaksa jauhaa viikkotolkulla ja aina samalla tavalla.

Niin ja sitten se kolmas kandidaatti? Sellainenkin kai on…

Eli, kun jo kerran itsekin kyllästyn jopa näin lyhyen tekstin äärellä, on järkevää kysyä, miksi edes kirjoittaa tästä pitkästyttävästä tapahtumasta? Jotakin ilahduttavaa olen sentään löytänyt: Heinz Fischer näyttäytyy entistä parempana ja suoraselkäisenä presidenttinä. Erityisesti minua on miellyttänyt yhdessä haastattelussa kuulemani vastaus kysymykseen, miksi hänet pitäisi valita. Paljon matkustellut ja todellakin avarakatseinen, ”oman lautasen reunan yli katsova” Fischer vastasi muistamani mukaan suunnilleen näin: Ette te halua joutua taas nolostelemaan ja selittelemään ulkomailla, että mitä ”siellä Itävallassa” taas tapahtuu.

Niin emme haluakaan. Ehkä on hyvä merkki, ettei maassa ole vaalien alla suuria skandaaleja ja hulinaa. Menisin silti mieluusti äänestämään, jos saisin.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu