Teksti Kadri Taperson

Lumen saartama kirjoittaja katsoo televisiosta entisiä vankeja.

Istun täällä lumen vangitsemana 150 vuotta vanhassa talossa ja katson 16 vuotta vanhasta telkkarista ihmisiä, jotka tunsin 20 vuotta sitten. Televisiossa puhutaan dissidenteistä, niistä jotka vastustivat avoimesti neuvostovaltaa 1970- ja 80-luvuilla. Monet heistä istuivat vankilassa, paljon vaarallisemman voiman saartamina kuin tämän lumen.

Avo Pesti on kirjoittanut kirjan Dissidentlik liikumine Eestis aastatel 1972-1987. Se on Viron ensimmäinen vakava tuon ajan toisinajattelemista käsittelemä kirja. On huhuttu, että yritykset estää kirjan julkaisu myöhäistivät sen julkaisua monella kuukaudella.

Yksi dissidenteistä, Lagle Parek, sanoi kirjan olevan hyvä siksi, että ihmiset voisivat olla vapaita pelosta. Hän ei puhunut vangeista, vaan niistä, joiden takia nämä olivat vankilassa: niistä, jotka pelkäävät osuutensa tulevan ilmi. Ilmiantajia oli kahdentyyppisiä: KGB:n murtamia ihmisiä, jotka kertoivat kaiken tietämänsä, ja niitä, jotka halusivat olla neuvostoyhteiskunnassa vähän paremmassa asemassa – edetä vaikka pari paikkaa autonostamisjonossa. Silloin niitäkin jonoja oli.

Tiedämme monen ilmiantajan nimet, kirjan ilmestymisen jälkeen vielä selkeämmin. Heitä on politiikassa, kaikkialla yhteiskunnassa, ja kaikki käyttäytyvät kuin olisivat unohtaneet. On ihmisiä, joita ei hävetä, Parek sanoi.

Onko jokin sitten muuttunut? Sanotaan, että nyt liitytään puolueeseen omaa asemaa parantaakseen – vaikka saadakseen työpaikkoja Tallinnan kaupungilta. Ja totta se on, kaikki me tiedämme, että Virossa pitää olla puolueessa jotta tuntisi olonsa turvalliseksi.

Sittenkin entinen dissidentti televisiossa uskoo kovasti demokratiaan. Hän sanoo, että suojeluspoliisi on pieni eikä uhkaa ketään. Meillä on demokraattinen valtio, hän sanoo ja hymyilee väsyneenä. Hänessä ei ole vihaa, hän sanoo, hän ei ole sentyyppinen ollenkaan. Dissidenttejä tänään ei ole, ei tarvita.

Uskon, että siitä voidaan olla montaa mieltä.