Ääripäiden maa

Teksti Elina Aintila

Kolumbiassa kohtaa monenlaisia ääriolosuhteita.

Kolumbia. Mitä ensimmäisenä tulee nimestä mieleen? Nouseeko mieleen kuva valkoisina hohtavista hiekkarannoista, turkoosin sinisestä merestä, palmuista; tai Amatsonin sankoista sademetsistä, vesiputouksista ja koskista; kuva Andien perinneasuihin pukeutuneista naisista tai miehistä tanssimassa lystikkäästi panhuilun säestyksen tahtiin? Vai nouseeko ensimmäisenä mieleesi uutiset kidnappauksista, sisäisestä konfliktista, miljoonista ja miljoonista maansisäisistä pakolaisista; huumekartelleista, paramilitaareista, vasemmistosisseistä ja turvallisuusjoukoista?

Kaikelle yllä mainitulle on pohjansa todellisuudessa, sitä ei käy kieltäminen. Ensimmäinen projektio on se, minkä maan ulkoministeriö ja turismivoimat haluavat nostaa ihmisten mieliin. Toinen on luultavasti se mielikuva, joka on välittynyt ulkomaan uutisista. Kumpi Kolumbia on todellisempi?

Maailmaa luodessa kolumbialaisia siunattiin uskomattomalla luonnon monimuotoisuudella, todellisilla rikkauksilla: maan rajojen sisällä on sankkaa Amatsonia, jokia, järviä, vuoria ja rantaa kahden valtameren puolella; Karibiaa ja Andeja. Myös kansaa on siunattu ominaisuuksilla, joita me suomalaiset voimme vain kadehtia: tropiikin kuumuuden ruokkimalla intohimolla ja todellisella elämänhalulla.

Colombia is passion! mainostavat turismivideot, eivätkä ole väitteessään aivan väärässäkään.

Tutustuin edellä kuvailtuihin myyntivideoihin ensimmäisten päivien valmennusleirillä, ja minun on pakko myöntää, että ne myös onnistuivat koskettamaan minua, vaikka kuinka selvältä mainospropagandalta vaikuttivatkin. Markkinointivideoiden lisäksi valmennusleirin järjestäjillä oli kuitenkin jotain muutakin näytettävää. Videoesitysten jälkeen saimme piinaavan hiljaisuuden vallitessa tutustua Kolumbian toiseen puoleen, kaikkeen siihen minkä mainitsin luonnonrikkauksien ja -ihmeellisyyksien jälkeen: mailtaan pakoonajettujen, perheenjäseniään sissisodissa ja aseellisissa hyökkäyksissä menettäneiden ja äärimmäisessä köyhyydessä elävien todellisuuteen. Pelkkien kuvien ja kertomustenkin muodossa tämä on rankkaa koettavaa. Näytöksen tarkoitus oli herättää meidät vapaaehtoiset pohtimaan minkälaiseen maahan olemme tulleet.

Kolumbiaa ei ole helppo ymmärtää kertaistumalla. Kolumbia on ääripäiden maa. Kuvaavasti, maan historian tuntemalla oppii samalla tuntemaan pääpiirteiltään koko Etelä-Amerikan historian, aina siirtomaa-ajoista nykyaikaan.

Yksinkertaistettuna voidaan sanoa kolumbialaisten pyristelevän yhä edelleen eroon siirtomaahistoriansa perinnöstä: yhteiskunnallisesta epätasa-arvoisuudesta, varallisuuden ja taloudellisen vallan epätasaisesta jaosta espanjalaisperäisen väestön ja muun väestön välillä. Vasemmistolainen kapinaliike sai alkunsa alunperin tästä epätasa-arvosta 1960-luvulla, samoihin aikoihin kun Fidel Castro, Che Guevara ja kumppanit toteuttivat Kuuban vallankumousta. Erona Kuubaan on, että Kolumbian vallankumous jatkuu edelleen. Kolumbian konfliktin erona on sen saamat monimutkaisemmat, ja rumemmat, kuviot 1960-lukua seuranneina vuosikymmeninä huumekaupan sotkeuduttua sekä vasemmistosissien että sissejä vastustavien oikeistolaisten paramilitaarien toimintaan. Valtion turvallisuusjoukotkaan – jotka taistelevat sekä sissejä että paramilitaareja vastaan – eivät voi kehuskella puhtailla papereilla. Väkivaltaisuudet ovat täällä raakaa todellisuutta eikä ongelmaa ratkaista niin vain: raha on sotkeutunut sekä aseelliseen konfliktiin että politiikkaan pahemman kerran.

”Tilanne on äärimmäisen monimutkainen”, minulle on selitetty ja pyöritelty päätä, enkä voi kuin nyökytellä. Asiat toimivat ja etenevät täällä omilla tavoillaan. Toiset jatkavat tahollaan sitkeää taisteluaan, toiset eivät toivo muuta kuin, että rauha jonain päivänä palaisi keinolla millä hyvänsä. Toiset eivät edes tunne rauhan merkitystä elettyään koko elämänsä yhtä taistelua, kuten monet kapinallississit – syntyneet, eläneet ja kuolleet Kolumbian aseellisessa konfliktissa.

Presidentti Uriben valtakausi (2002–2010) on osaltaan hillinnyt tilanteen siedettäväksi. Kaupungit ovat nykyään käytännössä turvallisia alueita, mutta maaseutu ja syrjäisemmät metsiköt, kuten raja-alueet, ovat edelleen vaara-aluetta asemiehien läsnäolon takia.

Jokapäiväisessä elämässä Kolumbian konflikti ei vaikuta elämääni juuri mitenkään. Joudun ehkä kahdesti miettimään kolumbialaiseen kansallispuistoon astumista, mutta pääasiassa sissit ja paramilitaarit ovat silmieni ulottumattomissa. Mikä sen sijaan on nähtävissä etenkin suurempien kaupunkien kaduilla, on maassa vallitsevan väkivallan seuraukset, päällimmäisenä kerjääjät ja lukuiset katukauppiaat, jotka monet ovat väkivallan tieltä kotinsa jättämään joutuneita alkuperäisasukkaita. Silmänsä voi sulkea ja kulkea omassa hyvinvointikuplassaan, mutta rikkaalle pääkaupunkielämälle on olemassa toinenkin puoli.

Rikas länsimaalainen voi käytännössä valita minkä Kolumbian haluaa kohdata.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu