Voiko tyhjyys tarttua

Teksti Sampsa Oinaala

Kevään viimeisellä hiihtoretkellä löytyy autiotaloja.

Sää on alkanut viime aikoina vaikuttaa mielialoihini voimakkaasti. Kun on aurinkoista, singahtelen energisenä sinne tänne. Kun on pilvistä, kaikki tapahtuu hitaammin ja vaivun mietteisiin. Nyt mietin, voiko tyhjyys tarttua.

Kevään viimeisellä hiihtoretkellä löysin taas uusia autiotaloja. Joskus ne ovat olleet täynnä elämää. On tehty valtavasti työtä: veistetty hirsiä ja raivattu kiviä pellosta. On uskottu tulevaisuuteen. Nyt on jäljellä enää hiljalleen maahan painuvat rauniot, joista voi vielä löytää vanhoja kenkiä, astioita tai lasten piirustuksia.

Siellä ne vahvan elämän merkit nököttävät loputtoman tehometsätalouserämaan keskellä. Kilometri toisensa jälkeen jatkuva taimikko on mielentila. Sen läpi kulkeminen vaivuttaa lamaannuttavaan transsiin. Se on armoton kuin aavikko.

Voiko tyhjyys tarttua? Kyläkoulun viimeisessä kevätjuhlassa näin, miten aikuiset itkivät. Kauppa, posti, baari ja asema menivät jo aikaa sitten. Seuraavaksi katoaa iltapäivän linja-autovuoro.

Lähimmät ikäiseni kolmikymppiset asuvat melkein kymmenen kilometrin päässä. Tunnen satoja ihmisiä, mutta tunnenko todella ketään? Tunteeko joku minut?

Voiko tyhjyys tarttua, kun puhelin ei koskaan soi ja netti ei toimi? Ihmiset tuntuvat vierailta. Radiosta ja lehdistä tunkee silmille ja korville huonoja uutisia. Pahimpia ei edes kerrota.

Voiko tyhjyys tarttua? Kaipaan vieläkin päivittäin koiraa, joka kuoli viime kesänä. Katkonainen, mutta pitkä ihmissuhde päättyi – pitäisikö iloita, vai olla peloissaan?

Illalla pihalla kylmä viima pyyhkii kasvoja. Olen kokenut tämän ennenkin. Tunnen tämän tuulen – se vie pilvet pois. Huomenna paistaa aurinko. On aika ottaa perunat itämään.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu