Tervetuloa Typeryyden aikaan

Teksti Jenni Jarventaus

Hieno brittidokumentti todistaa, että maailmassa on pelottavampiakin uhkia kuin sikainfluenssa.

Ensin ajattelin kirjoittaa sikainfluenssasta. Mistäpä muustakaan, kun täällä Washingtonissa ei ole lähipäivinä oikein muusta puhuttu. Menneellä viikolla muun muassa ilmeni, että yksi ensimmäisistä alueella todetuista sikainfluenssa- – hups, anteeksi Amerikan sikafarmareita edustavat lobbarit – siis H1N1-virustartunnoista todettiin Obaman turvatiimin jäsenellä, joka oli saanut sen presidentin taannoisella Meksikon-matkalla.

Nyt kun paikallisista kouluista, yliopistoista, Maailmanpankista ja Valkoisesta talosta on löytynyt sairastuneita, on selvää, että sikaflunssa ei ole enää vain teksasilaisten, newyorkilaisten ja kalifornialaisten ongelma vaan päänsärky myös meille pääkaupunkilaisille.

Tuomionpäivä tulee -uutisointia seuratessa on kuitenkin aika skitsofreeninen olo. Elämä jatkuu ennallaan, pienin muutoksin: joogaohjaaja ei enää jaa mansikoita yhteisestä kulhosta, rock-klubin ovella tarjotaan käsien desinfiointinestettä, Obama kehottaa nuhaisia ihmisiä jäämään kotiin (ironista ottaen huomioon, että 59 miljoonalla amerikkalaisella ei ole oikeutta ottaa ainoatakaan sairaspäivää, varapresidentti Joe Biden möläyttää, että kansalaisten kannattaisi välttää julkisia liikennevälineitä ja kukaan ei tunnu enää juovan yhteisistä juomalähteistä. Mutta muuten kaikki on business as usual. Jos tauti alkaa todella listiä ihmisiä, asiat muuttuvat, mutta siihen asti kannattaa pysyä järjissään ja pitää mielessä, että tavallinen flunssa aiheuttaa arviolta 36 000 kuolemantapausta Yhdysvalloissa joka vuosi. Sikainfluenssaan on Amerikassa kuollut vasta yksi, ja hänkin oli nuori poika, joka oli saanut tartunnan Meksikossa.

Oikeasti sika- ja muut flunssat ovat kuitenkin jääneet mielen taka-alalle toisesta syystä. Keskiviikkoiltana osallistuin Center for American Progress -ajatushautomon tilaisuuteen, jossa näytettiin ilmastonmuutosta käsittelevä elokuva Age of Stupid. Leffaa on vaikea kategorisoida, mutta lähimmät genret olisivat varmaankin draama, dokumentti ja animaatio.

Ohjaajana on britti Franny Armstrong, jonka aiempaa kädenjälkeä on McDonald’sin raivostuttanut dokumentti McLibel, ja pääosassa on lommoposki Pete Postlethwaite, joka tekee hienoa työtä ”maailman arkistojen” hoitajana dystooppisessa, ilmastonmuutoksen raiskaamassa maailmassa vuonna 2055. Leffa lähtee käyntiin kameran hiipiessä yli persmäkeen menneen maailman: näemme veden alle jääneet suurkaupungit, sulaneet jäätiköt, aavikon valtaaman Las Vegasin ja tuhkaksi palavan Sydneyn. Jossain Norjan pohjoispuolella sijaitsee turva-asema, johon on säilötty ihmiskunnan saavutukset, ja jossa Postlethwaiten esittämä, lakoninen arkistonhoitaja katselee videoita vuodelta 2008.

Videot seuraavat kourallista ihmisiä: nigerialaista naista, jonka elinympäristön öljybisnes on tuhonnut, irakilaista pakolaispoikaa jonka isä kuoli amerikkalaisten hyökkäyksessä, ranskalaista vanhaa vuoriopasta joka ei ole enää löytää jäätiköitä Alpeilta, amerikkalaista öljynporauslautan työntekijää joka pelasti pienellä veneellään kymmeniä ihmisiä hurrikaani Katrinan jälkeisestä New Orleansista, intialaista miljonääriä joka on perustamassa halpalentoyhtiön ja brittiläistä tuulivoima-aktivistia, joka yrittää turhaan taistella ei-minun-takapihallani -asenteita vastaan Englannin maaseudulla. Leffan premissi on simppeli – miksi ihmiskunta ei pysäyttänyt ilmastonmuutosta kun se oli vielä mahdollista – mutta sen vastaukset ovat yhtä monitahoisia kuin esitetyt ihmiskohtalotkin. Kaikkien tarinoiden taustalla vaikuttaa öljy, mutta kyseessä ei ole pelkkä pamfletti öljyteollisuutta vastaan vaan vielä selkeämpi kannanotto: ihmisestä on hyvää vauhtia tulossa ensimmäinen eläinlaji, joka tuhoaa itsensä siitä huolimatta, että meillä on tiede ja keinot pelastaa elinympäristömme.

Kun leffa päättyi ja valot syttyivät, olo oli samalla tavalla tyhjä kuin Al Goren Epämiellyttävä totuus -dokkarin nähtyäni. Vatsaan hakattu fiilis vain jatkui, kun ohjaaja Armstrong kiipesi lavalle haastateltavaksi.

Tässä muutamia otteita naisen puheesta:

Ruohonjuuritason toimilla – hehkulamppujen vaihtamisella, kierrätyksellä, luomuruualla sun muulla – ei ole mitään merkitystä, jos poliittisella tasolla ei tehdä radikaaleja muutoksia. Kööpenhaminan joulukuisessa ilmastokokouksessa on saatava aikaan sopimus, joka leikkaa maailman hiilidioksidipäästöt 80 prosentilla vuoteen 2050 mennessä. Tavoite palauttaa päästöt vuoden 1990 tasolle vuoteen 2020 mennessä on siedettävä alku, mutta ei riitä estämään maailmanlaajuista ympäristökatastrofia. Yhdysvaltojen mukaan saanti Kööpenhaminan sopimukseen on välttämätöntä, koska amerikkalaiset kuluttavat per nenä järjettömät määrät energiaa. Ihmisten pitäisi kuluttaa vähemmän aikaa pienen skaalan ekohippeilyyn ja enemmän aikaa osoittamalla mieltä kaduilla niin kauan, että poliitikoilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin muuttaa elämänmuotomme täysin.

Oli jännä huomata, miten edes mainitunlainen rummutus ei lannistanut yleisössä olevien ekoaktivistien perusamerikkalaista positiivisuutta (tai naiviiutta, riippuen katsantokannasta). 350-ympäristöjärjestön edustaja ihmetteli, eikö Armstrong uskonut ihmiskunnan keksivän teknologiaa, joka estäisi ilmastonmuutoksen. Armstrongin vastaus: ei, ja sitä paitsi maailmassa on jo keinot estää ilmastonmuutos, me vain valitsemme olla käyttämättä niitä. Conservation Internationalin mimmi kysyi, miten kehitysmaita voi pyytää vähentämään päästöjä jos se hidastaa niiden rikastumista. Armstrongin mielipide: ei mitenkään, mutta suhteellisesti tärkeintä on, että länsimaat leikkaavat päästöjään. Paikallinen ympäristöfilmien ohjaaja Hal Weiner puolestaan syytti leffaa liiasta pessimismistä ja sanoi uskovansa ruohonjuuritason muutokseen.

Haluaapa uskoa synkistelyyn tai ei, leffan kuvat talvellakin sulista Mont Blancin rinteistä, joesta pyydettyjä öljyisiä kaloja pesuaineella pesevästä afrikkalaisnaisesta, tuulivoimaa vastustavien kartanonherrojen voitonriemusta ja tulvavedessä kelluvista neworleansilaisten ruumiista tunkevat pari palaa kyynikonkin kurkkuun. Jos hyvin käy, Age of Stupid saa kovan suosion ja potkii ihmisiä hereille yhtä tehokkaasti kuin Epämiellyttävä totuus pari vuotta sitten. Toukokuun 22. päivänä leffa nähdään yli 50 Indie screeningissä ympäri Brittein saaria, ja Yhdysvaltain ensi-ilta on suunniteltu Washingtoniin syyskuuksi, joten aika pian nähdään miten hienon tuotoksen käy maailmalla. Siitä on jo syntynyt pieni ilmiö netissä sekä luonnollisesti oma Facebook-ryhmä.

Elokuvassa eräs ilmastotutkija muistuttaa evoluution muokanneen ihmisestä hyvän reagoimaan välittömiä vaaroja kohtaan. Jos karhu tai äkäinen luolanaapuri rynnistää meitä kohti, vaistomme osaavat reagoida lähestyvään uhkaan lajin säilymisen kannalta edullisimmalla tavalla. Samoin jos uusi, omituinen virus kuten sikainfluenssa ilmaantuu yhtäkkiä, kauhistumme kollektiivisesti ja ryhdymme toimeen. Mutta evoluutio jätti preppaamatta meidät hitaasti muodostuvien, abstraktien uhkien varalta. Jos adrenaliinia ei pumppaa elimistöön, ihmisnisäkäs raapii napaansa, kääntää selkäänsä ja jättää paisuvan katastrofin lastensa ja heidän jälkikasvunsa huoleksi.

Elokuvan stara Pete Postlethwaite kuvaa eräässä osuvassa repliikissään miltä vuoden 2008 ihmiset näyttävät tulevaisuuden perspektiivistä: kuin katselisi hiekkarannalla olevia ihmisiä, jotka hysteerisesti vartioivat vain omia varpaitaan ympäröiviä hiekanjyviä samalla, kun heitä kohti pyyhältää mereltä 15-metrinen hyökyaalto.

Sikainfluenssasta viis, tämän leffan nähtyään adrenaliinin pitäisi alkaa pumpata kenessä tahansa. Minuun se ainakin tehosi: lähiöinä olen katsellut painajaisia, missä tsunami lähestyy ja meikäläinen vaan vääntää energiatehokasta lamppua lampunkantaan.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu