Teksti Saila Huusko

Ensivaikutelmia suurkaupungista.

Santiago, Chilen pääkaupunki, ei ensi näkemältä vastaa niitä stereotyyppisiä mielikuvia, joita useimmilla meistä on Latinalaisesta Amerikasta. Santiago on puhtaampi, järjestäytyneempi ja varautuneempi kuin olin etukäteen kuvitellut. Julkinen liikenne toimii kellon tarkkuudella. Helsingissä on enemmän katumuusikkoja kuin Santiagossa ja poliisiin apuun voi täällä luottaa.

Santiagolaiset eivät puhu kovalla äänellä, lukuunottamatta sitä 15 humaltuneen teinin joukkiota, joka liki puhkaisi tärykalvoni viimeisimmällä bussimatkalla. Humalaisten huutelussa tuskin on suomalaiselle kuitenkaan mitään uutta.

Ihmiset ovat mukavia, mutta tykkäävät pitää välimatkaa. He eivät turhaan rupattele kaupoissa, ja legendan mukaan välttävät silmiin katsomista. Alue, jossa asun, voisi kaikessa siisteydessään olla lähiö missä tahansa maailman kaupungissa.

Isäntäperheeni menee nukkumaan kello kahdeksan pintaan illalla. He tuskin poistuvat talostaan, puhumattakaan salsaamisesta aamunkoittoon. Toisin sanoen ensimmäiset päiväni Santiagossa tuskin eroaisivat päivistä jossakin yhdysvaltalaisessa tai pohjoiseurooppalaisessa kaupungissa.

Vain muutamat asiat muistuttavat viikon Santiagossa viettänyttä ulkomaalaista siitä, että kyseessä ei ole yhdysvaltalainen tai eurooppalainen suurkaupunki: byrokratian ja erilaisten jonojen määrä Chilen valtion virastoissa, avokadon lähes pakkomielteinen kulutus sekä ne lukemattomat kulkukoirat, jotka vaeltelevat Santiagon kaduilla.

Santiagon koirat ovat oma lajinsa. Niissä on jotakin kummallisen inhimillistä. Kun käyskentelee keskustassa, ne vaikuttavat kaupungin haavoittuvimmilta olennoilta. Paikalliset huomaavat ulkomaalaisuuteni välittömästi hölmöstä hymystäni joka koiran kohdalla. Tämän kaupungin koirat eroavat esimerkiksi Intiassa näkemistäni kulkukoirista. Täällä ne pysähtyvät liikennevaloissa ja odottavat ihmisten kanssa ylitysvuoroa. Santiagon koirat tuntuvat ymmärtävän puhetta ja niiden ei tarvitse pelätä purevan.

Ensin laitoin mielenkiintoni paikallisia koiria kohtaan ulkomaalaisuuteni piikkiin. Sitten kuitenkin tajusin, että ehkä pakkomielteeni johtuu siitä, että minulla on jotain yhteistä Santiagon kulkukoirien kanssa. Niiden tavoin odotan liikenteen vilinässä, että muut ensin ylittävät kadun ennen kuin itse uskallan juosta tien yli. Ymmärrän puhetta, mutta sanat tuntuvat vielä tarttuvan kurkkuun. Usein en tiedä minne olen menossa, joten antaudun virran vietäväksi. Hienostoalueiden vahtikoirat haukkuvat perääni; koirien tavoin etsin lähes epätoivoisesti uusia ystäviä ja ystävällisiä kasvoja.

Olen ollut Santiagossa vain reilun viikon. Muistutan itseäni siitä, että ensivaikutelmat ovat usein harhaanjohtavia. Chile poikkeaa stereotypioista oman poliittisen ja taloudellisen historiansa johdosta, ja minkä tahansa kulttuuriin tutustuminen vie aikansa – ehkä ikuisuuden.

Santiagossa on enemmän asukkaita kuin koko Suomessa, ja olen sen moninaisuudesta nähnyt vain pienen, ylellisen murto-osan. Täällä on rutkasti alueita, joissa koiran elämä vaikuttaa etuoikeutetulta ihmisten elämään verrattuna. Koko Chileen niitä alueita ja kaupunkeja mahtuu vielä enemmän.

Chile on tulojen jakautumisen perusteella yksi maailman epätasa-arvoisimmista valtioista. Tämä muistuttaa siitä, että tähän maahan, joka sisältää kaikkea Andeista Atacamaan mahtuu miljoonia tarinoita, joiden kaiku ei Santiagon keskustan asukkaiden – ihmisten tai koirien – korviin kanna.