Ruumiin kulttuuria 2

Teksti Satu Taskinen

Päätöntä menoa.

Viime viikolla sain Suomesta mieluisia vieraita: vanhan luokkakaverin ja hänen 7-vuotiaan poikansa.

Hienon Suomessa vallinneen helleviikon aikana oli varmasti kauheaa olla Itävallassa. Täällä on satanut viime aikoina vedenpaisumukselliset määrät. Sade vieläkään ole loppumassa. Onneksi ei sentään ollut kylmää.

Yritin piristää vieraita sillä, että Wienissä riittää museoita. Yhdessä niistä tapahtui myös jotain historiallista. Juuri kun vieraat olivat saaneet katsastettua Albertinassa näyttelyn, josta viime blogikirjoituksessa mainitsin, museon varastoja alettiin veden takia tyhjentää. Puhuttiin lähes miljoonasta evakkoon joutuneesta teoksesta.

Itävallan museoilla menee näinä aikoina kävijämäärien kannalta katsottuna hyvin. Kun ilmat ovat surkeat, turistit kerääntyvät taiteen pariin.

Muuten asiassa ei ole paljon nauramista. Kuuntelin sunnuntaina radiosta tähän asti vakavimmalta kuulostavaa ohjelmaa ihmisen elintapojen vaatimasta energiankulutuksesta, haitallisista päästöistä ja niiden vaikutuksesta ilmastoon. Tapanani on suhtautua ympäristöasioihin erittäin vakavasti mutta ei kuitenkaan panikoitua. Nyt iski paniikki päälle. Ensimmäistä kertaa kaikki viittä minuuttia pidemmälle ulottuvat suunnitelmat näyttäytyivät oikeastaan täysin naurettavassa valossa.

Maanantaina tulvauutisten yhteydessä uutisissa puhuttiin suunnitelmasta, jonka mukaan rakentamisessa aletaan nyt ihan aikuisten oikeesti ottaa huomioon määräykset rakennuksia ympäröivästä tyhjäksi jätettävästä maa-alueesta, johon sadevesi voi imeytyä. Ihan hyvä, että suunnitellaan. Mutta onhan tästäkin jo tiedetty.

Tuli mieleen muisto yli kahdenkymmenen vuoden takaa: yksi iltapäiväruuhka Mechelininkadulla. Tie oli kaikilla kaistoilla aivan tukossa, kun takaa alkoivat soida ambulanssin sireenit. Ei kestänyt puolta minuuttia, kun kaikki autot olivat jollain ihmeen keinolla löytäneet kolon väistää, ja ambulanssi pääsi ajamaan täysillä läpi. Olin silloin niin liikuttunut, että muistan itkeneeni.

On toimittava nyt. Heti. Kyllä ihmiset pystyvät muuttamaan tapojaan, jos haluavat. Ihmiset ovat hämmästyttävän sopeutuvaisia. Se on nähty ennenkin.

***

Suomen vieraiden matkan ensimmäisenä päivänä kävimme paikassa nimeltä Haus der Musik, jossa voi sekä säveltää noppaa heittämällä oman wieniläisklassikon kuin myös saada filharmonikot suuttumaan, jos orkesterin ohjaus lasertikulla ei oikein suju. Tuli puhetta Haydn-juhlavuodesta.

Vieraallani ei ollut aavistustakaan siitä, että nyt olisi menossa iso Haydn-juhlavuosi.

Päätin siis ilmoittaa siitä tällä. Haydnin 200-vuotiskuolinpäivään liittyy anekdootti, joka sopii otsikkoon enemmän kuin hyvin.

Haydnin haudasta nimittäin varastettiin maahan panon jälkeen vainajan pää. Tekoa motivoi nerouteen liittyvä kallo-oppi ja halu tutkia ja mitata. Asia selvisi, kun Esterhazyn perhe siirrätti Haydnin haudan Eisenstadtiin vuonna 1820. Sekin saatiin selville, ketkä pään olivat pöllineet.

Kallon palauttaminen kesti silti melko kauan. Ensin hautaan yritettiin tarjota väärää päätä. Koska kukaan ei halunnut jäädä kiinni syyllisenä, Haydnin pää kiersi monissa käsissä, ennen kuin päätyi vuonna 1895 Wienin musiikinystävien seuran museoon. Siellä sitä säilytettiin vuoteen 1953 asti. Vasta sitä seuraavana vuonna päästä saatiin aikaan sovinto, ja se voitiin liittää Haydnin hautaan.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Sellosalin syksy 2018