Oopiumikukat oksettavat

Teksti Hanna Kuusela

Kuka uskaltaisi sanoa, että on olemassa myös turhia kuolemia?

Yksi punainen unikko, kaksi punaista unikkoa, kolme punaista unikkoa, neljä punaista… Niitä näkee metroissa, sanomalehdissä, internetissä, kaduilla, kaupoissa ja puistoissa. Olen nähnyt niitä kymmeniätuhansia tai ehkä satojatuhansia.

Ovatko oopiumikukat saaneet minut hallusinoimaan? Ei. Kukat ovat brittiläinen traditio, jonka avulla muistetaan sotaveteraaneja. Napinläpeen laitettavia punaisia muoviunikkoja myydään noin 35-45 miljoonaa kappaletta joka vuosi, ja olen saanut niistä osani. Napinläpien lisäksi niitä näkee myös satojen kukkien rykelminä.

Sotaveteraaneja kuuluu kunnioittaa, eikä minulla noin periaatteessa ole ongelmia ajatuksen kanssa. Jos on joutunut kuolemaan tai haavoittumaan sodassa, jota ei ole itse valinnut, muistaminen on vähin, mitä voi pyytää – jopa pasifisteilta.

Jokin tässä traditiossa kuitenkin oksettaa aikana, jolloin unikkojen avulla muistetaan myös Afganistanin ja Irakin sodan veteraaneja eli niitä sotilaita, jotka kaatuvat parhaillaan.

Monessa mielessä nämä ovat sotilaita, jotka ovat itse valinneet sotansa. He ovat halunneet lähteä toiselle puolelle maailmaa tappamaan muita sodassa, jota en hyväksy.

Pitäisikö minun kunnioittaa heitä? En tiedä.

Kuolema on aina kuolema, eikä sen aiheuttaman surun määrää voi koskaan yliarvioida. Mutta kuka muistaa ja kunnioittaa vastapuolella kuolleita? Mitä tarkoittaa maansa palveleminen silloin, kun sota ei ole välttämättömyys vaan valinta? Miten suhtautua siihen, että sotaveteraaneja tulee jatkuvasti lisää sodassa, jonka olemassaolo on nimenomaan kiinni sen yleisestä hyväksynnästä?

Ja miten ymmärtää sitä kohtalon ivaa, että näitä veteraaneja muistetaan laittamalla unikko napinläpeen, kun taas Afganistanin unikkopeltoja tuhotaan? Unikoista saadaan oopiumia, ja oopiumituotannon lakkauttaminen on yksi populaari selitys sille, miksi Afganistanin maanviljelijöiden elinympäristöjä tuhotaan. Briteillä saa olla unikkoja, afgaaneilla näemmä ei.

Mutta ennen kaikkea: miten suhtautua siihen, että eräiden kuolleiden brittisotilaiden omaiset vaativat nyt Britanniaa lähettämään Afganistaniin lisää joukkoja ja kalustoa? Nämä ihmiset eivät halua, että he menettivät läheisensä turhaan. Vain sodan voittaminen – mitä ikinä se tarkoittaakaan – olisi heille merkki siitä, että kuolemat eivät olleet turhia. Kuka uskaltaisi sanoa heille, että ehkä ne olivat turhia? Aivan kuten niin monen afganistanilaisen ja irakilaisenkin kuolema. Tai kuka uskaltaisi sanoa, että jos samaan malliin jatketaan, sota loppuun tuskin koskaan. Suunnilleen mikään Afganistanissa ei ole nyt paremmin kuin 8 vuotta sitten sodan alkaessa.

Juuri kun punaisten unikkojen rynnäkkö oli lamauttamassa ja masentamassa minut lopullisesti, törmäsin valkoiseen unikkoon. Se symbolisoi uskoa siihen, että on olemassa parempiakin keinoja ratkaista konflikteja kuin tuntemattomien tappaminen. Se on rauhan puolesta näpinläpeen laitettava kukka, jonka avulla muistetaan kuolleita, mutta samalla vaaditaan loppua sodille.

Huojentavasta löydöstä huolimatta jatkan nieleskelyä. Törmäsin valkoiseen unikkoon internetissä. En ole nähnyt yhtäkään sellaista kadulla, sanomalehdissä tai metrossa. En ole nähnyt kenenkään käyttävän niitä. Niin hyvissä kantimissa rauhanaate on.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Louserit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *