Kaikki kaupan

Teksti Veli Itäläinen

Uusi venäläinen liberalismi, media ja liike-elämä

Uuden putinilaisen valta-eliitin kaapattua siirrettyä kaikki tv-kanavat mieleisilleen oligarkeille, oppositiomielisiä tiedotusvälineitä löytyy Venäjältä enää radioasemien ja sanomalehtien joukosta, tärkeimpinä Eho Moskvy-radioasema ja Novaja Gazeta-sanomalehti. Jälkimmäinen tuli Suomessa tunnetuksi toimittajansa Anna Politkovskajan ansiosta.

Eräs ystäväni kirjoitti Novaja Gazetaan, kunnes tuli puhdistettua Boris Kagarlitskin, Neuvostoliiton aikana vangitun marxilaisen dissidentin ja tunnetun kirjoittajan kaaderina, siis ”liian vasemmistolaisena”. Työn menetystä hän ei tosin pahemmin pahoitellut – hänelle oli jo tullut selväksi, että lehteen sai 30 000 ruplalla (silloin noin tuhannella eurolla) tilattua parjausartikkelin tarkoituksenmukaista liikemiestä tai poliitikkoa vastaan. Kaverini mielestä 1000 euroa oli vähän liian pieni raha työstä, jonka takia voisi saada peräänsä jonkun loukkaantuneen maaherran lähettämän palkkamurhaajan. En tosin epäile, etteikö Politkovskajaa tapettu sellaisten artikkelien takia joita kukaan ei ollut tilannut. Yleisesti tarina on kuitenkin valaiseva esimerkki venäläisen liberalismin periaatteellisuudesta, vaikka tapauksesta onkin jo 7 vuotta aikaa.

Venäjän liberaalien “poliittisten vankien” ykköskaartia ovat Mihail Hodorkovski ja Jukos-yhtiön muut entiset johtohenkilöt. On suorastaan liikuttavaa, kuinka miljonääriksi taantunut entinen miljardööri kantaa nyt huolta maan vankilajärjestelmän epäkohdista. Minusta on mielekästä kysyä, miksi vain poliittista oppositiota tukeneen Jukoksen toimitsijat istuvat rikoksista, joita myös kaikki Kremliin suopeammin suhtautuneet suuryhtiöt tekivät ja tekevät edelleen? Mutta en ymmärrä, miksi liberaalit tekevät pilkkahinnalla valtionyhtiöitä vallanneista, ja vastapalvelukseksi Jeltsinin vuoden 1996 uudelleenvalinnan rahoittaneista oligarkeista demokratian marttyyreita.

Jukoksen historiaan liittyy pitkä rivi kuolleita, joiden sukset menivät tavalla tai toisella ristiin yhtiön intressien kanssa. Näiden joukossa on esimerkiksi vuonna 1998 murhattu Neftejuganskin pormestari Vladimir Petuhov, joka kiisteli Jukosin maksamien verojen määrästä. En ole vakuuttunut, että näistä murhista elinkautiseen vankeuteen tuomitulla entisellä Jukosin ”taloudellisen turvallisuuden jaoston” päälliköllä Aleksei Pitšuginilla olisi välttämättä mitään tekemistä syytösten kanssa – oikeudenkäynnissä oli paljon kyseenalaista. Mutta yleensä syyllisiä kannattaa ensiksi etsiä siitä suunnasta, jolla ilmeisimmät intressit, ja Jukos on aika monen murhan yhteinen nimittäjä.

Murhaaminen tosin oli niin tavallinen osa Venäjän 90-luvun yrityskulttuuria, ettei Jukos mitenkään erotu joukosta. Päinvastoin esimerkiksi verrattuna toisen “demokratia- ja ihmisoikeusaktivistin” Boris Berezovskin myös kaatuneeseen imperiumiin Jukos todella vaikuttaakin puhtaalta pulmuselta – jo vuonna 1997 pelkästään AvtoVAZ-tehtaan, jonka autojen jälleenmyynnin hallitsijaksi Berezovski nousi, ympärillä oli tapahtunut 65 palkkamurhaa.

Turvapaikka Britanniassa suojaa Berezovskia Hodorkovskin kohtalolta, mutta hänen maineensa on niin paha että hänen sponsoroimansa “Liberaali Venäjä” -puolue jäi kananlennoksi, joka ei voinut haastaa suurimpia liberaaleja puolueita Jablokoa ja nyt jo kuollutta Oikeistovoimien liittoa. Berezovski on tosin tukenut rahallisesti myös muuta oppositiota, esimerkiksi sittemmin kiellettyä Kansallisbolshevistista puoluetta. Liittolaisuus Berezovskin kanssa on myös syy siihen, miksi vuonna 2006 Venäjän turvallisuuspalveluiden agenttien Lontoossa myrkyttämälle Alexander Litvinenkolle ei herunut Venäjällä laajaa sympatiaa – Litvinenkon FSB:n vastaiset kirjat toki esittävät hyviä kysymyksiä, mutta niiden uskottavuutta heikentää se, että hänen sponsorinsa Boris on esitetty niissä Venäjän ainoana rehellisenä liikemiehenä.

Liberaalien reformit 90-luvun alussa ja nykyisen opposition sankarit ja rahoittajat ovat pääsyy siihen, miksi liberaali demokratia ei tule olemaan huudossa Venäjällä vielä pitkään aikaan. Tosin tuntuu siltä, että monet liberaalit eivät edes halua muutosta, koska heidän näkökulmastaan se voisi viedä johonkin vielä pahempaan – Eho Moskvy-radioaseman keskusteluohjelmissa usein pelätään lähinnä sitä, että tyhmä kansa alkaa nousta vaatimaan oikeuksiaan, ja vie maan kommunismiin ja anarkiaan.

Työläisille Venäjän liberaaleilta ei löydy sympatiaa, ei Venäjällä eikä ulkomailla – “ihmisoikeus- ja demokratia-aktivistien” ylivoimainen enemmistö tuki Bushin vuoden 2003 hyökkäystä Irakiin ja “länsimaisen demokratian” perustamista sinne. Tämä tuskin oli omiaan lisäämään Tšetsenian sodan vastaisen kampanjan uskottavuutta – liberaalithan vaativat länsimaiden väliintuloa ja EU:n tai NATO:n rauhanturva-operaatiota kapinatasavaltaan.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu