Intiaan tottuu

Teksti Milja Rämö

Sähkökatkojen, käärmeiden ja lehmien maa muuttui kodiksi.

Kun puolitoista vuotta sitten saavuin Intiaan, kaikki vaikutti ihmeelliseltä, mielenkiintoiselta, uudelta. Koulumme viereiset kukkulat, jotka monsuunin aikaan loistavat vihreydestä ja jotka nyt ovat jo muuttuneet ruskeiksi kuivuudesta, saivat hengityksen pysähtymään hetkeksi.

Kukkuloita katsellessa en voinut uskoa, että olen todella Intiassa. Pohdin, tuntisinko tätä paikkaa koskaan kodiksi. Tottuisinko hajuihin, pystyisinkö olemaan kaksi vuotta yksin kaukana kotoa?

Vielä vähän aikaa sitten kaipauksen kohteena olivat ruisleipä, salmiakki, lumi ja jopa räntä. Chapatit, riisi, dal ja kuumuus kyllästyttivät. Elämän hitaus otti päähän ja kärsivällisyys oli loppua. Väenpaljous ahdisti aika ajoin. Olin unohtaa, miksi olen täällä ja minkä takia olin tukahtua onnesta, kun aikanaan kuulin valinnastani Intiaan.

Intia, maa täynnä värejä, mausteita, uskontoja, kieliä, rantoja, vuoria, autiomaita, oli silloin alkuun unelmien täyttymys. Parempaa en olisi voinut toivoa. Kuitenkin täällä aikaa vietettyä skeptisyys ja turhautuneisuus ottivat vallan.

Nyt turhautuneisuus on edelleen läsnä. Samalla kuitenkin olen ihastunut Intiaan. Esimerkiksi Intiaan hitaat kulkuyhteydet antavat erilaisen mahdollisuuden tutustua maahan. Junassa tai bussissa istuessa näkee paljon. 24 tunnin junamatkalla voi seurata intialaisten perheiden ateriointia. Joskus he saattavat tarjota naan-leipää ja aloittaa keskustelun. Matkustaminen on tapa oppia tästä maasta pienten asioiden kautta. Intian ”ärsyttävä hitaus” on opettanut näkemään Intian mausteiden eri sävyt.

En uskonut, että voisin tottua Intian kuumuuteeen, maaseutuun, lehmiin teillä, ”vääränpuoleiseen” liikenteeseen, käärmeisiin, hitauteen… Nyt ne ovat osa arkipäivää. Välillä ajatukset kraanaveden juomisesta taikka elämästä ilman jokapäiväisiä sähkökatkoja tuntuvat absurdeilta. Tänne on sopeutunut, vaikka en olisi uskonut niin tapahtuvan.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu