1.jpg

Fedja-setä ja 24 pisto- ja viiltohaavaa

Teksti Veli Itäläinen

Vuosi sitten Moskovassa kuoli antifasisti.

Lauantaina tuli vuosi täyteen moskovalaisen antifasistin Fjodor ”Fedjai” Filatovin murhasta. Fedjain muistoksi käänsin suomeksi seuraavan, yhteisen tuttavamme kirjoittaman muistokirjoituksen.

Sellaista sattuu. Hän makaa jo sängyssä kun puhelin soi. Tähän kaikki olivat tottuneet. Hän ottaa kaikki rahansa, veitsen ja kaasupistoolin ja lähtee ulos. Ovella hän katsoo taakseen, ja näkee äidin keittiössä nakkaamassa valokordiinia lasiin. Äiti oli taas kuunnellut. Hän suuntaa skuutterillaan keskustaan, pelastaakseen kavereita, jotka ovat kaikki häneen verrattuna pikkujätkiä jotka eivät ole edes kahtakymmentä vielä. Taas joistain ongelmista, jotka voivat viedä heidät hautaan tai vankilaan. Tänään, kuten myös kuukausi- ja vuosi takaperin, ja aina vaan. Hän teki aina niin. Hän tuli aina ensimmäisenä paikalle, nosti mielialaa, lesosi kytille, sulloi niiden kouraan käteistä, soitti niille kenelle pitää soittaa, kantoi putkaan ruokaa, seisoi tuntikausia kaikilla Moskovan poliisiasemilla. Näin tämä ihminen eli.

Ja muuta elämää hänellä ei ollut. Ei tosiaankaan. Koko elämä kurjuudessa, pienessä asunnossa äidin ja siskon perheen kanssa, vessan kokoisessa huoneessa. Koko elämä töissä jossain varastossa, tehtaissa, likaisissa tehdashalleissa, huonoa viinaa ja huonoa elämää. Vuosikausien ajan. Hänellä ei ollut mitään muuta paitsi ystäviä, ja kaikki ne ihmiset jotka häntä ympäröivät, ja joille hän jostain syystä aina antoi kaikkensa. Hän uskoi ja luotti heihin, eli heidän ongelmiensa kanssa ja heidän ongelmissaan — sen hän osasi, eikä sitä osaa moni muu. Samanlaisia ihmisiä ei enää ole olemassa.

Olla piittaamatta itsestään ja omistautua täysin toisten ihmisten huolille ja iloille. Kuinka voikaan… silloinkin hän tuli jostain ihme syystä, kaikki oli ohi jo kauan sitten, klubilla puoli tuntia tapahtumista myöhästyneet poliisit ottivat hänet kiinni samantien, ja löysivät häneltä veitsen ja kaasupistoolin. Kaikki tuttuun tapaan. Jälleen kerran hänet otettiin ainoana kiinni, kuten otettiin monta kertaa aikaisemminkin, vain siksi että hän oli viimeinen henkilö ajattelemaan omaa parastaan. Hän ei juuri koskaan ajatellut sitä. Aina naama ruvella, aina ensimmäisenä ottamassa ja antamassa turpaan.

Ja kuinka muutenkaan? Muuten hän ei osannut elää. Äiti sanoi ”Hän oli vain neljä vuotta vanha, ja minä katsoin häntä, ja minut valtasi villi suru ja sääli, kun katsoin tuota poikaa… epäinhimillinen sääli kaikkien niiden kärsimysten vuoksi, joita hän tulee kohtaamaan elämässään”. Hän kärsi aina, loppuun asti ja kuoli tuskallisesti. Murhaajat eivät tehneet yhtäkään kuolettavaa haavaa, vaan yksinkertaisesti suikaloivat hänen ruumiinsa, koko naaman, selän ja kädet. Hän oli koko ajan tajuissaan ja huusi, pyysi soittamaan ambulanssin, kieri maassa, yritti hieroa pois hirveän tuskan joka repi koko hänen ruumistaan. Äiti, sisko ja ympärille kerääntyneet naapurit koko talosta eivät voineet tehdä mitään auttaakseen häntä, kun hän huusi ja yritti viimeisillä voimillaan pitää elämästään kiinni. Ambulanssi tuli 35 minuutin päästä, ja hän oli tajuissaan loppuun asti, kokien epäinhimillisiä kärsimyksiä.

Jos on olemassa helvetti, hän koki sen jo elämässään. Arvatenkin hän aiheutti tuskaa monille ihmisille lyhyen elämänsä aikana. Mutta minä muistan hänet vain sen tuen ansiosta jota hän antoi, niiden kärsimysten vuoksi jotka hän koki meidän kaikkien vuoksi. Voimmeko me joskus kärsiä hänen vuokseen, hänen ansioidensa mukaan? En tiedä.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu