Teksti Anna Palmén

Kirjoittaja palaa taas Palestiinaan.

Länsirannalle matkustaminen on minulle aina yhtä tunteikas ja vaikuttava hetki. Olen työskennellyt Palestiinassa useita kertoja, mutta Israelin armeijan tarkastuspisteet, sotilaat ja kahdeksan metriä korkea turvamuuri pysäyttävät joka kerta ajattelemaan tätä sairasta miehitystilannetta.

Työskentelen seuraavat kaksi kuukautta ihmisoikeustarkkailijana Länsirannan Hebronissa, jossa israelilaisten ja palestiinalaisten jännitteet aistii päivittäin. 170 000 asukkaan kaupunki sijaitsee 30 kilometriä Jerusalemista etelään ja on jaettu vuonna 1997 Oslon sopimuksen mukaisesti H1- ja H2 -alueisiin.

H1 on palestiinalaisten hallinnoima alue ja H2 Israelin armeijan valvonnassa. Työskentelemme pääosin Tel Rumeidan alueella, jossa asuu noin viisisataa juutalaista siirtokuntalaista palestiinalaisten keskellä. Siirtokuntalaisten elämää Hebronissa turvaa 2000 Israelin armeijan sotilasta.

Palestiinalaisten ja siirtokuntalaisten välillä on jatkuvasti väkivaltaisia yhteenottoja etenkin H2 -alueella, jossa siirtokuntalaiset heittelevät kiviä palestiinalaisten päälle, roskaavat heidän pihojaan ja tunkeutuvat väkivaltaisesti perheiden koteihin. Meidän kansainvälisten tarkkailijoiden tarkoituksena on turvata palestiinalaislasten päivittäinen koulumatka. Koulun vieressä sijaitsee siirtokunta, jonka asukkaat ovat tehneet hyökkäyksiä kouluun. Vierailemme myös useissa perheissä, tarkkailemme tilannetta Israelin armeijan tarkastuspisteillä ja raportoimme näkemistämme ihmisoikeusloukkauksista.

Hebronissa elävien ihmisten elämää on vaikea kuvitella. Täällä eletään jatkuvan miehityksen, paineen ja stressin alla. Palestiinalaisilla on kuitenkin ihmeellinen kyky jatkaa elämää ja nauttia niistä pienistä onnen hetkistä, joita heille suodaan vain vähän.

Monet kysyvät, miksi palaan tänne vuodesta toiseen. Paikkaan, jossa näkee pääosin surua, vääryyttä ja epätoivoa.

Palaan ihmisten vuoksi. Nämä upeat ja vieraanvaraiset palestiinalaiset ovat opettaneet minulle elämästä paljon. Palestiinalaisista ystävistäni on tullut osa minua, ja minusta on tullut osa Palestiinaa. Ehkä he ovat antaneet minulle paljon enemmän kuin minä heille.

Meillä länsimaalaisilla on paljon oppimista arabikulttuurista, jossa perhekeskeisyys ja toisista huolehtiminen on elämän perusperiaatteita. Täällä nauretaan pienelle vitsille pitkään, juodaan teetä perheen kesken, istutaan falafel-ravintolassa ja ollaan onnellisia.

Paikallinen ystäväni muistutti, että toivoa ei voi menettää, koska ilman toivoa ei ole mitään. Heille kansainvälisten tarkkailijoiden tuki merkitsee paljon. Me olemme ystäväni sanojen mukaan tukemassa heidän taisteluaan oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta.

Täällä ollessani en tunne pelkoa, mutta suurta vihaa miehitystä kohtaan. On vaikea uskoa, että tämä konflikti loppuu ikinä, loputon viha on niin syvällä molemmin puolin. En ole tullut tekemään ihmeitä, mutta jos pystyn luomaan toivoa edes yhdelle palestiinalaiselle, niin työni on merkityksellistä.