Teksti Hanna Nikkanen

Käännytettävien oikeusturva petti. Julkisuus pelasti Marinehin.

Iranilaista Marinehia ei karkoteta Suomesta kunniamurhalla uhkaavan suvun käsiin – ainakaan toistaiseksi. Helsingin hallinto-oikeus muutti viime hetkellä mielensä ja asetti tämän viikon maanantaiksi kaavaillun käännytyksen jäihin, jotta kielteisestä turvapaikkapäätöksestä tehty valitus ehdittäisiin sittenkin käsitellä.

Se on hyvä uutinen. Ei silti tee mieli avata kuohuviinipulloa ihan vielä.

Näitä tapauksia tulee vastaan tämän tästä. Suomeen integroitunut maahanmuuttaja saa kielteisen turvapaikkapäätöksen ja joutuu vankilamaiseen säilöönottokeskukseen odottamaan käännytystä. Kotimaassa odottaa kuolema tai vankeus. Kun aivan viime hetket ovat käsillä ja byrokratian polut käyneet umpikujiksi joka suunnalla, tukijoukot anovat armoa tiedotusvälineiltä: tehkää juttu! Kertokaa kansalle, mikä tätä ihmistä uhkaa! Kertokaa maahanmuuttoviraston sydämettömyydestä!

Ja usein julkisuus tepsii. Keskustelupalstojen maahanmuuttokriitikotkin lukevat jutun ja katsovat kohdetta lempeästi: heistäkään ei ole inhimillistä, että pelosta sairastunut Marineh sullottaisiin Teheranin-koneeseen. Silloin järjestelmä reagoi. Kuolemaan valmistautuvan käännytettävän sellinoveen koputetaan, mutta sen takana ei olekaan noutajapoliisi, vaan kirje, joka tuo vapauden. Muutamaksi kuukaudeksi.

Meistä toimittajista on tullut käännytettävien puolustusasianajajia. Kukaan muukaan ei sitä tehtävää hoida. Kansalaisjärjestöillä ei enää ole resursseja tarjota asianajajia säilöönotto-oikeudenkäynteihin. Viranomaisten osoittama, tapausta tuntematon tusina-avustaja on yhtä tyhjän kanssa. Silloin oikeusjärjestelmämme on perustavanlaatuisesti rikki. Syytetyllä ei ole puolustajaa.

Säilöönottokeskuksia olisi rehellisintä kutsua suoraan vankiloiksi. Niissä viruu joka vuosi kymmeniä tai satoja Marineheja, joista useimmilla ei ole kontaktia ulkomaailmaan. Metsälässä metsänpuoleiset ikkunatkin on maalattu umpeen, koska pelättiin, että vangit voivat painaa lasia vasten avunpyyntöjä ohikulkijoiden nähtäviksi. Nyt Metsälään joudutaan ilman asianmukaista oikeudenkäyntiä, ja useimmiten sieltä poistutaan vain poliisin kyydissä lentokentälle. Tai ruumisautossa – itsemurhiahan tapahtuu. Pakoon sieltä ei pääse, ja harva saa armahduksen.

Satojen tapausten joukosta muutamalle osuu arpajaisvoitto. Heillä on suomalaisia tuttuja, joilla on vaikutusvaltaa. Marineh oli tutustunut Unifemin aktiiveihin lukutaitoprojektin parissa, Arlindolla on suomalainen kihlattunsa, Ashraf sai sattuman kaupalla yhteyden tamperelaiseen professoriin. Suomalaisten kontaktien kautta tarina päätyy median tietoon. Media tarttuu tarinaan, jos tarttuu – sitä todennäköisemmin, mitä helpommin tapaus on myytävissä lukijalle.

Marinehilla sattui olemaan joukko myyviä ominaisuuksia. Hän on nuori, reipas ja ystävystyy helposti. Unifemin kautta löytyneet suomalaisystävät ovat määrätietoisia, fiksuja ja oikeudentuntoisia. Kunniaväkivalta on poliittisesti painava kysymys, ja naisen lähettäminen julkisesti Iraniin surmattavaksi olisi valtava häpeätahra Suomelle. Huomion myötä Suomen viranomaisten oli pakko muuttaa päätöstään.

Jokaista Marinehia kohti Suomen säilöönottokeskuksissa odottaa kymmenittäin epäonnisempia turvapaikanhakijoita. Aivan kuten Marinehia, myös monia heistä odottaa kotimaassaan kauhea kohtalo. Mutta he eivät ehkä ole nuoria ja reippaita; heillä ei ole vaikutusvaltaisia ja määrätietoisia suomalaisystäviä; heidän tarinansa eivät osu Suomelle poliittisesti arkoihin paikkoihin. Heidän tarinansa eivät päädy toimittajille asti, tai jos päätyvät, ne eivät kiinnosta.

Sitä paitsi: onnenpotkuista huolimatta Marinehin kohtalo Suomessa on järkyttävä. Tie pidätyssellistä epäoikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kautta Metsälään ja lopulta väliaikaiseen turvaan musersi nuoren naisen. Käännytyksen täytäntöönpanokiellon kanssa vetkuteltiin viime hetkeen asti, jolloin Marineh oli jo joutunut valmistautumaan pahimpaan eikä peloltaan pysynyt jaloillaan. Metsälän selli oli kuolemanselli, matka Helsinki-Vantaan lentokentälle olisi ollut se Lars von Trierin Dancer in the Darkista tuttu 107 askelen matka hirttolavalle. Päätöksen pyörtäminen viime hetkellä oli valeteloitus. En tiedä, toipuuko Marineh ikinä.

Peruuttaessaan Marinehin käännytyksen Helsingin hallinto-oikeus sai tilaisuuden esittää julkisesti, miten suomalainen järjestelmä korjaa virheitään. Lehtien lukijoita järkyttänyt tarina sai onnellisen lopun. Julkisuus tuotti korjausliikkeen ja pelasti Marinehin, mutta niihin kymmeniin epäonnisempiin tapauksiin se ei ulotu.

Me toimittajat emme saa joutua tähän rooliin. Meidän tehtävämme ei ole kurkistaa säilöönottokeskusten epätoivoisiin ihmismassoihin, poimia sieltä pelastettavia yksilöitä ja tuomita loppuja pimeyteen. Ei meidän kuulu tuottaa näitä yksittäisiä onnellisia loppuja, jotka pönkittävät yleisön väärää uskoa järjestelmän inhimillisyyteen ja auttavat maalaamaan umpeen ne viimeisetkin ikkunat, joiden kautta julkisuusarpajaisissa hävinneet voisivat pyytää apua.

Järjestelmä ei voi ulkoistaa läpinäkyvyyden ja oikeudenmukaisuuden periaatteita toimittajien huoleksi, sillä toimittaja ei ole hyvä byrokraatti, joka käsittelisi kaikki tapaukset tasapuolisesti ja säntillisesti. Sen sijaan säilöönotettavilla tulee olla asianajajat, jotka tuntevat heidän tapauksensa ja puolustavat heitä tosissaan; ja maahanmuuttoviraston tulee esittää perusteet kielteisille turvapaikkapäätöksille.

Lisää aiheesta Voiman numerossa 9/2009, joka ilmestyy viikonvaihteessa.