Valojen kaupunki kodittomillekin

Teksti Matti Kohonen

Pariisin kodittomat taistelevat talvea ja kylmää byrokratiaa vastaan.

Pariisia pidetään satojen siltojen alla elävien luvattuna kaupunkina, jossa illallisristeilyllä Seineä pitkin kulkiessa paatin valonheittimet valaisevat illallisvieraille kodittomienkin arkea. Talvisin samat kodittomat muuttavat telttoineen siltojen alta puistoihin ja läheisiin metsiin.

Nämä metsäläiset asuvat nyt lähinnä eläintarhasta, raviradasta ja jazz-festareista tunnetussa Bois de Vincennesin puistossa, vain kivenheiton päähän Bercyn talousministeriöstä tai uudesta François Mitterandin rakennuttamasta kansalliskirjastosta. Noin 200 koditonta on pystyttänyt telttojansa ja peltimökkejänsä metsikköön.

Marraskuussa metsästä löytyi jo kuusi kuoliaaksi paleltunutta koditonta, ja asuntoministerikin kävi tarkistamassa tilanteen asunnottomuuden ollessa uutisten pääaiheita. Kuitenkin samassa lähetyksessä haastateltu kodittomien edustaja sanoi, että valtaosa kodittomista haluaa olla ”kotonansa” – oli se sitten kuinka pieni, kylmä tai vaatimaton tahansa – jossa he saavat elää omaa elämäänsä.

Järjestöjenkin lähtökohdat ovat hyvinkin erilaisia. Ensinnäkin on perinteiset moralisoivat kodittomien järjestöt, jotka kieltävät illalla ulkona liikkumisen, juomisen sekä elämänkumppanit. Tänä vuonna mediassa kodittomien puolesta puhujana on esiintynyt etenkin Emmaüs-järjestö, joka puolestaan pyrkii järjestämään joustavampia ja parempilaatuisia asuntoloita sekä harraste- ja tukitoimintaa.

Emmaüs on myös järjestänyt julkisia tilaisuuksia Pariisissa Place des Innocentsilla, kynttilävalvojaisia kuolleiden kodittomien muistoksi sekä muitakin julkisia tempauksia, joulutoreja sekä varainkeruutapahtumia. Emmaüs toimii tiiviisti Abbe Pierren säätiön kanssa. Se taas jatkaa humanistisen avunannon perinteitä ja tuomitsee köyhien ja kodittomien moralisoinnin.

Viime vuonna julkisuudessa taas esiintyi toinen järjestö, Don Quijoten Lapset. Se pyrki lähinnä parantamaan kodittomien oloja kadulla tarjoten ilmaisia telttoja, makuupusseja sekä sallimaan telttakylille julkista tilaa kaduilla. Seinen rantaan ja leveille jalkakäytäville nousikin kodittomien telttarivejä. Tänä vuonna nämä on kuitenkin kielletty. Julkinen tila on kääntynyt kodittomiakin vastaan.

Pelkkä kodittomuuden käsite, ”sans-abri”, ei usein esiinny ranskalaisessa julkisessa keskustelussa. Kodittomista puhutaan SDF:inä, ”henkilöinä vailla vakinaista kotipaikkaa”. Hyvinvointipalveluiden teknokraattinen lähestymistapa ei anna tilaa muunlaisille kodittomuuden diskursseille kuten oman tilan, yksityisyyden ja edes jonkinlaisen yhteisöllisyyden kaipuulle.

Tätä yhteisöllisyyttä on turha myöskään etsiä valtion vuokra-asunnoista. Ne ovat nimeltään HLM, ”keskivertaisen vuokran asuntola”, ja niissä suurin osa asukkaista elää toimeentulotuella – RMI:llä eli ”minimaalisen sopeutuksen tuella.” Kodittomien vastaus voidaankin katsoa tietynlaisena hyvinvointivaltiota vastaan nostettuna kapinana, ja kuten muutkin kapinalliset he maksavat tästä kapinallisuudesta usein omalla hengellänsä.

Ovatko he Don Quijoten lapsia taistellessa byrokratian ja kylmän rationaalisen yhteiskunnan tuulimyllyjä vastaan, vai Pariisin kommuunin jälkeläisiä? Tätä voisi ehkä käydä tarkastelemassa seuraavassa soppakeittiöjonossa.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu