Teksti Emmi Kantti

Lapsettomankin on opittava puhumaan kestovaipoista.

Uskon osapuilleen tietäväni, miltä tuntuisi olla ainoa lihansyöjä vegaanien pöytäseurueessa. Vaikka kukaan ei sanoisi suoraan mitään syyllistävää, tuntee tarvetta puolustautua. Se, mikä tähän asti on ollut normaaliudessaan näkymätöntä, muuttuu valinnaksi, jota täytyy perustella ja selitellä. Omalla kohdallani vaivaantuneet hetket eivät liity lounaaseen vaan lisääntymiseen. Tuttavapiirissäni lapsettomat alkavat olla yhä harvinaisempi laji. Ystäviä tavatessa uutiset ja kuulumiset liittyvät lähes aina lapsiin – joko jo tehtyihin tai tuloillaan oleviin.

Perheellisille kuuluu poikkeuksetta hyvää: paitsi että oma muksu on tietysti ihana ja ihmeellinen, jälkikasvu on kuulemma pistänyt arvot kohdalleen. On opittu hidastamaan tahtia ja keskittymään aidosti tärkeisiin asioihin. Pinnallinen ja suorituskeskeinen elämäntapa on jäänyt taakse. Lapsen myötä on viimein huomattu hypätä ulos oravanpyörästä (ainakin äitiysloman ja hoitovapaan ajaksi). Ja tietysti asiaan kuuluu, että nyt kannetaan entistä enemmän vastuuta ympäristön ja yhteiskunnan tilasta.

Lapseton kuuntelee perheellisten oivalluksia kuin karnivori esitelmää kasvisravinnon terveellisyydestä, ekologisuudesta ja eettisyydestä. Oma elämäntapa alkaa näyttää epäilyttävältä ja perheettömyys edellyttäisi perusteluja. Enkö pidä lapsista? Onko kyseessä väestöpoliittinen kannanotto? Löytyykö syy mukavuudenhalusta, itsekkyydestä tai kunnianhimosta? Vai enkö vain ole löytänyt ketään isäksi kelpaavaa?

Keskustelua aiheesta kannattaa kuitenkin välttää viimeiseen saakka, sillä nyt liikutaan herkällä ja henkilökohtaisella alueella. Kun vastassa on vauvat ja vanhemmat, perheettömän on viisainta pysyä vaiti.

Yhteiskuntatieteilijät ovat jo vuosia puhuneet perhekeskeisten arvojen paluusta eli familismista, joka yleisesti selitetään reaktioksi yhteiskunnassa vallitsevaan epävarmuuteen ja työelämän tehokkuusvaatimuksiin. Perheellisten puheet tukevat tätä tulkintaa. Paitsi että suvunjatkaminen on yksi ihmisen vahvimmista vieteistä se selvästikin on poliittinen valinta, jossa haastetaan kylmä kilpailuyhteiskunta ydinperheen aidolla ja lämpimällä yhteisöllisyydellä.

Perhekeskeisten arvojen ja niitä noudattavan aikuisväestön enemmistön keskellä huomaa, kuinka vähemmistön on räpiköitävä valtavirran mukana. Lähes päivittäin löytää itsensä keskustelemassa omalle elämänpiirille etäisistä aiheista, kuten kestovaipoista, kantoliinoista ja päivähoitomaksuista. Tällöinkin lapsettoman kannattaa esittää innostunutta ja asettaa sanansa varovasti, ettei päästäisi suustaan mitään, jonka voisi tulkita kritiikiksi pyhää perhettä kohtaan.

Alussa mainittu kuvitteellinen pihvien ystävä välttäisi vaivaantuneet lounaat helpoiten vaihtamalla pöytäseuraa. Itse en kuitenkaan suunnittele pistäväni ystäväpiiriä uusiksi sitä mukaa kun se perheellistyy (jolloin voisi pian todeta olevansa aika yksinäinen). Lienee paras hyväksyä suosiolla oma asemansa anomaliana. Ja onneksi tuttavapiiriin kuuluu sentään vielä kourallinen lapsettomia, joiden kanssa voi puhua perhearvoista ja -elämästä kriittisempäänkin sävyyn. Purnaaminen on nimittäin täysin vaaratonta ja kuuluu vähemmistöjen perusoikeuksiin.