Missä olin

Teksti Hanna Nikkanen

Uutisia on tehtävä sydämellä.

Sitä aina kysellään, missä kukakin oli, kun kuuli syyskuun yhdennestätoista. Ihan takuulla vielä silloinkin, kun nuorempi polvi on ihan että hei älä jaksa mummi, siitä on jauhettava. Eikä se minua haittaa, sillä minulla on hyvä tarina.

Syyskuun yhdennentoista iltapäivänä vuonna 2001 istuin vallatun talon alakerrassa Helsingin Lapinlahdessa. Talo oli ollut pitkään tyhjillään ja valtaus oli vielä nuori. Oli siis sotkuista. Sähköt oli kai ihan hiljattain saatu toimimaan.

Vuonna 2001, lapsirakkaat, aika harvalla oli kannettava tietokone. Vielä eksoottisempi oli ajatus mobiili-internetistä. Minulla oli vielä ensimmäinen kännykkäni käytössä, sellainen Nokian iso kapula, ensimmäinen perheeseemme ostettu.

Yhdellä valtaajaporukasta oli kuitenkin työpaikan kautta, kai testikäytössä, jokin nykymaailman liikkuvien laajakaistojen esi-isä. Emme me mitään luddiitteja olleet. Kohtasin vempeleen ensimmäistä kertaa pari minuuttia sen jälkeen, kun ensimmäinen tieto WTC:n hyökkäyksestä oli luettu suomalaisissa TV-uutisissa.

Siitä seurasivat tietenkin ne samat vaiheet kuin kaikkialla: epäuskoa, spekulointia, huolta, kuumeista uutisten vahtaamista. Talolta oli vaikea lähteä sovittuun tapaamiseen. Se pakotti katkaisemaan napanuoran, jonka kummallinen uusi modeemi oli luonut kaukaiseen Amerikkaan ja sen mullistaviin uutisiin.

Kun kävelin kirkkaaseen syyspäivään, hetkeksi katkenneesta napanuorasta tietoisena, maailma oli uusi. Oltiin astuttu 911-maailmaan, uudenlaisten sotien, liittolaisuuksien ja uskonriitojen aikaan.

Samalla mullistui tiedonvälitys. Se oli ensimmäinen kerta, kun painelin refresh-nappia toivoen ja peläten uutispäivityksiä. Sittemmin niitä hetkiä on koettu paljon. Rauhallisempinakin hetkinä kännykän ja kannettavan napanuora yhdistää maailmaan.

Syyskuun yhdestoista oli läsnä vielä paljon myöhemmin, kun menin ensimmäistä kertaa isoon firmaan töihin, uutistoimittajaksi. Talossa tarvittiin kiireapua, koska Irakissa oli syttymässä sota. Aloitin ensimmäisen vuoroni suoraan työhaastattelusta. Hektisyydessä oli jotain nautittavaa, vaikka ajatus vääjäämättömän sodan vartomisesta oli kauhea. Ensimmäiset pommit iskeytyivät öiseen Bagdadiin CNN:n suorassa lähetyksessä ja samaan aikaan minä löin valmiiksi kirjoitetun sähkeuutisen maailmalle. Ilmassa oli sähköä, adrenaliini virtasi, sielua kalvoi.

Fifin myötä palaan päivittäisjournalismiin ihan tosissani. Uuden materiaalin julkaiseminen joka päivä on yhä jännittävää ja repivää. Olen taas tietoinen napanuorasta, joka yhdistää kaikkiin maailman tapahtumiin ja voi kalvaa sielua.

Silti tuntuu siltä, että enää ei olla siinä samassa 911-maailmassa, jossa aikanaan odotin Bagdadin pommeja ja tuntui normaalilta, että uutisvirrat täyttyivät yhden ainoan sodan eri ilmentymistä. Käsi ylös: kuka haluaa sen ajan vielä jatkuvan?

Fifiin tehdään uutisia, mutta tehdään muutakin. Katastrofien, väkivallantekojen ja finanssikriisien maailmassa ei ole järkeä, jos sen rinnalla ei elä taiteen, arjen ja muutosvoimien todellisuus. Tärkeintä on, että Fifiä tehdään sydämellä.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu