Leijonaa mä metsästän

Teksti Oona Juutinen

Ulkomailla anarkistikin muuttuu hetkeksi isänmaalliseksi.

Kun suomalaiset matkustavat, tunnumme me aina kokevan tarpeelliseksi kertoa jotakuinkin jokaiselle kohtaamallemme ulkomaanelävämme hirveästi kaikenlaista armaasta kotimaastamme. Ja siis nimenomaan hienoja asioita, sellaisia joista joku saattaisi vaikka pienen pimeän maamme muistaa tai tunnistaa. Lomakohteissa ilmiöltä ei vain voi välttyä, ja sen seuraaminen on tuskallista. Häkkinen ja Räikkönen, joojoo, suomipoikia molemmat! Ja meillä on naispressa! Ja sisu ja salmiakki! Ja joulupukki, se on ihan taatusti Suomesta eikä mistään muualta!

Yksi elämäni kammottavimpia hetkiä oli se, kun tajusin, etten ole itsekään immuuni näille äkillisille ja selittämättömille suomalaisuuskohtauksille. Ja siis minähän olen valtioita ja niiden rajoja vastaan! Kun ulkomailla viettää pidemmän aikaa, kohtauksia ei satu aivan niin usein, mutta kohdalle osuessaan ne ovat sitäkin rajumpia. Ja silloin täältä pesee ja linkoaa, vaikkei itseään olisi koskaan millään tavalla isänmaalliseksi mieltänytkään.

Jokin aika sitten eräs laillistettu valtaus toimi elokuva-alan juhlien jatkopaikkana, ja kemujen jäljiltä pöydille jäi eri Euroopan maista kotoisin olevia alkoholijuomia. Salmiakkikossupullossa oli pohjat jäljellä, ja kun paikalla sattui sillä hetkellä olemaan toinenkin suomalainen, kilistimme ja kippistelimme. Juoman jälkeen voivottelimme, että nyt jos pääsisi kunnon suomalaiseen saunaan, ja vaikka vihtomaan. Minä innostuin vielä selittämään paikalla olleille asuinkumppaneilleni, että saunaan tekisi mieli, ja sitten sieltä lumeen pyörimään. Tai avantoon!

Enkä minä ole koskaan edes käynyt avannossa. Olenkohan lumessakaan paljon pyörinyt, en varmaan. Liian kylmästä en tykkää, enkä itse asiassa ole kovin suuri saunafanikaan, kun liian kuumakin tekee pahaa. Mutta niin vain suu vaahdossa selostin Suomi-kliseitä, ja kämppikseni tuijottivat ihmeissään ystävästään kuoriutunutta isänmaallista hullua. Hyvä etten sentään vetänyt tanhukenkiä jalkaan, tai ruvennut puhumaan poroerottelusta. Suomeen matkatessani heti Ruotsissa alkoi sydäntä lämmittää, kun yhtäkkiä kaikkialla oli kalliota ja havupuita, metsää jota ei ole istutettu suoraan riviin. Maamme rajojen sisäpuolelle päästyäni väänsin jo melkein itkua katsellessani ankeita laakeita peltoja ja niiden keskellä nököttäviä, puoliksi lahonneita latoja. Punaiset tuvat ja perunamaat, ei ristinsielua missään, puut notkolla lumen painosta. Kuin vanhahtavaa, harmaata postikorttia katselisi, niin masentavaa ja samalla ihanaa. Mun kansallismaisema! Nyyh!

Jotakin tuttua siinä vain on, eikä sitä voi järjellä selittää. Omasta kulttuuriperimästään tulee aivan eri tavalla tietoiseksi eläessään sellaisten ihmisten keskellä, joiden tausta on täysin erilainen. Tajusin kohtauksieni johtuvan halustani kertoa ihmisille kulttuuristani ja kasvuympäristöstäni, sillä kertoessani niistä kerron samalla paljon myös itsestäni. Huokaisin helpotuksesta – kyse ei siis ollutkaan siitä, että jonkinlainen sisäinen Suomileijonani oli heräämässä, ja ellen pitäisi varaani ja taltuttaisi sitä ajoissa, ajaisin pian pääni kaljuksi ja ryhtyisin ylpeilemään isänmaallani. Siis jonkun piirtämien viivojen rajaamalla alueella, jonne olen sattumoisin syntynyt.

Ystäväni tosin aina toisinaan nauraen muistuttavat minua muutaman vuoden takaisesta tapauksesta, kun olin juuri saanut selville, että nimitys Molotovin cocktail keksittiin alun perin Suomessa. Illalla baarissa istuessani koin sitten tarpeelliseksi kertoa tämän faktan kaikille paikallaolijoille. Noloa kyllä, sattui olemaan Suomen itsenäisyyspäivä, ja sekin fakta tuli kai mainittua muutamaan otteeseen.

Jonkinlaisena puolustuksena voinen sanoa, että alkoholilla oli hieman osuutta asiaan. Aika suomalaista kyllä sekin.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu