Lapsi vai lemmikki?

Teksti Kari Tuhkanen

Koiranpennun tulo aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja herättää kysymyksiä.

Toiset rakastavat pieniä lapsia ja toiset esimerkiksi koiria tai kissoja. Jotkut ovat rähmällään niihin kaikkiin. Meidän perheeseen tuli viikko sitten pieni koiranpentu ja sitä myöten tiukkapipo-Tuhkasesta tuli täysi lälläri.

Tuo onneton rääpäle saa minut heräämään viideltä aamulla päästämään sen ulos pissalle ja seisomaan sen kanssa vesisateessa vaikka 15 minuuttia aamutakissa, jotta koira saa varmasti tarpeensa tehtyä. Minä hoen: tee kakka tee, tee pissa tee, enkä meinaa uskoa omia korviani. Sitten vielä lepertelyä ja paijaamista siinä toivossa, että pääsisin jatkamaan unia takaisin omaan sänkyyn. Aivan sama kuin vauva rääkäisisi lastenhuoneesta tuttinsa kadotettuaan ja vanhemmat ryömivät kaikkina kellonaikoina sammuttamaan tulta.

Eilen meidän uusi vauva päätti siirtyä suoraa uhmaikään viikon vauvana olemisen jälkeen, kun nuhtelin sitä sisälle pissaamisesta ja kannoin sen ulos tarpeilleen. Tyttö paineli terassin alle mököttämään tunniksi ja vasta melkoisen suostuttelun jälkeen tuli sieltä pois.

Perheessämme on yksi kaksivuotias koira jo entuudestaan. Välillä se on helpottanut minun urakkaani, kun olen voinut antaa pennun hänen hoitoonsa. Toisaalta tuo kaksivuotias on niin suuri, että pelkään välillä sen vahingossa tappavan koko pennun.

Onko lasten hankinnassa joskus kysymys samasta asiasta? Olisi mielenkiintoista kuulla kommentteja pienten lasten vanhemmilta. Hankitaanko perheeseen toinen lapsi kaveriksi ensimmäiselle? Mitä hyötyä siitä mahdollisesti on? Vai onko siitä peräti haittaa? Pelottaako ketään jättää sisaruksia leikkimään keskenään?

Lapsilla ja lemmikeillä on varmasti oma merkityksensä myös parisuhteelle. Lapsuuden merkitys parisuhteelle saattaa olla vieläkin suurempi. Vuorovaikutustaitojen merkitys korostuu, jos on lapsena tottunut jakamaan asioita, leluja, karkkeja ja vanhempien huomiota muiden sisarusten kanssa.

Kulttuurierojakin tietysti on. Olen itse kolmilapsisen perheen keskimmäinen ja kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta. Puolisoni on savolais-hämäläinen ja perheensä ainut lapsi. Muistan joskus lapsena ajatelleeni, että olisipa mukavaa olla ainut lapsi. Perheidensä ainokaiset kertovat lähes poikkeuksetta kaivanneensa leikkikaveria veljestä tai siskosta. Lapsuuden kokemukset heittävät varjon myös aikuisen käyttäytymiseen. Kuinka pitkälle voidaan ajatella, että samat asiat pätevät lemmikkiemme toimintoihin?

Minä kärsin jo nyt huonoa omaatuntoa kaikista niistä asioista, jotka olisin voinut tehdä toisin tuon pienen koiran kanssa. Realiteetit kuitenkin peliin. Sessu on ollut meillä vasta viikon ja minä olen jo hermorauniona kaikesta siitä huolesta, mitä se aiheuttaa.

Jos on lapsena hylkäämisen kokemus – hylkääkö itsekin sitten helpommin aikuisena? Jos on lapsena pahoinpidelty – pahoinpiteleekö sitten itsekin aikuisena? Kuulisin mielelläni lukijoiden omakohtaisia kokemuksia näistä asioista ja omia arvioita siitä, kuinka lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet aikuiseen elämäänne. Heittäkää minulle haasteita. Minä koetan pähkäillä niitä sitten täältä böndeltä käsin.

On sanomattakin selvää, että monilapsisessa perheessä arjen törmäilyjä tulee toisten lasten kanssa useammin. Hiooko se särmiä pois vai tekeekö se timanttiin lisää karaatteja?

Timantit syntyvät kovassa paineessa, joten jään odottelemaan niitä karaatteja ja yritän olla huolehtimatta liikaa koiranpennun sielunelämästä. Niin kuin täällä maalla sanotaan – kyllä lapset kasvaa, kun niiden antaa rauhassa kasvaa.

Minä lähden nyt vielä viimeisen kerran tarkastamaan, että tuolla koiratarhassa on kaikki hyvin ja anelen niska- ja hartiahieronnan puolisoltani ennen nukkumaan menoa.

Huolehtikaa lapsistanne.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu