Hei, me köyhäillään!

Teksti Jenni Jarventaus

Luotolla rahoitetun luksuksen aika on ohi Yhdysvalloissa, ainakin hetkeksi.

Maito ja murot olivat loppu, joten piipahdin käymään naapuruston ruokakaupassa. Siellä satuin samalle hyllylle nuoren pariskunnan kanssa, joka katseli huolestuneena miehen kädessä olevaa myslilaatikkoa.

”Tämä olisi kyllä out-of-list item, kulta. Mitä mieltä olet?” mies kysyi.

”En tiedä, babe. Onko meillä varaa siihen?” nainen vastasi.

Jäin katsomaan heitä. Molemmat olivat noin kolmekymppisiä, kauniita olioita. Naisella oli farkkujensa päällä pitkät saappaat, paksu villaneule ja hiuksissa merkkiaurinkolasit; miehellä merkkifarkut, bänditeepaita ja kalliin oloinen nahkatakki. Siinä he sitten seisoskelivat ja pohtivat oliko heillä rahaa mysliin vai ei.

Nainen huomasi katseeni ja hymyili.

”Ruoka on nykyään niin kallista, vai mitä? Me teemme nykyään ostoslistan ja yritämme olla ostamatta mitään sen ulkopuolelta.”

Juttelimme hetken kuinka juu, aivan niin, ruoka oli tosiaan kallistunut, ja tässä taloustilanteessa ei voinut olla liian varovainen, kannattaa säästää aina kuin mahdollista, ja voi voi. Sitten toivotimme toisillemme hyvät viikonlopun jatkot.

Hakiessani fillarini autotallista pariskunta ajoi ohitseni, tööttäsi ja vilkutti iloisesti. Komea teräs vain hohti, kun heidän pullolleen pakattu citymaasturinsa purjehti kaupasta ulos kadulle.

Kotona survoin ruokakamat jääkaappiin ja mietin miten kohtaaminen tuntui niin absurdilta. Amerikka on lamassa, työttömyys pahimmissa luvuissa 14 vuoteen, 45 miljoonaa amerikkalaista elää ilman sairasvakuutusta. Ihmiset pelkäävät työpaikkojensa, eläkkeidensä ja lastensa koulutuksen takia – ja monet hyvästä syystä, koska talous menee aivan päin persettä ja media rummuttaa, että tulossa on pahin taantuma sitten 1930-luvun.

Eli huonosti menee. Mutta kaikki on suhteellista. Keskivertoamerikkalainen elää leveästi; ei ole outoa, jos keskiluokkaisella perheellä on kolme autoa ja viiden makuuhuoneen talo, jossa kuusi taulutelkkaria. Tuokin ruokakaupan nuori pariskunta elää varmaan puolen miljoonan dollarin asunnossa ja ajaa valtavalla autollaan joka viikonloppu ostoskeskukseen shoppailemaan. Tähän Amerikassa ollaan totuttu. Erään anekdootin mukaan Richard Nixon esitteli Kiinan kommunistipuolueen pääjehuille 1970-luvulla amerikkalaisen alemman keskiluokan kotia. Kiinalaiset olivat äimänkäkinä, että kyseessä oli tavallisen sinikaulustyötekijän talo: niin ylellinen se oli verrattuna koteihin, joissa Kiinan eliitti asui.

Nyt maailmaa uhkaavassa lamassa on kyse siitä, että liian suuri osa tästä luksuksesta on rahoitettu luotolla, jota liian monet eivät kykene maksamaan. Ollaan eletty kuin hölmöläiset, pidentämällä peittoa karsimalla kangasta sen toisesta päästä. Lopulta jalat tai pää jäätyvät, kun vihdoin äkätään, että yltäkylläisyyttä ei riitä kaikille jaettavaksi.

Pari amerikkalaista kirjoittajaa on esittänyt toiveen, että ehkä tämä tuleva aallonpohja muuttaa amerikkalaisten käsityksiä siitä, mikä on tarpeellista hyvän elämän elämiseksi. Että ostamisen ei tarvitse olla harrastus ja ajanviettotapa. Että kaksiossakin on mahdollista elää, ja julkisella liikenteellä tai ajamistaan vähentämällä voi ainakin yrittää korvata ne perheen kakkos- ja kolmosautot. Että shoppaaminen ei ehkä olekaan yksi isänmaanrakkauden muoto. Että krääsän karsiminen voi oikeasti tehdä ihmeitä elämänlaadulle.

Kovin optimiselta moiset toiveet näyttävät, ainakin vielä. Monikaan ei tunnu hiffaavan että kulutussirkuksen loppunäytös on alkanut, eikä loppu näytä kovin onnelliselta.

Sitä oivallusta odotellessa mietitään sitten sen kohtalokkaan myslipaketin hintaa.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu