Äänettä vaaleissa

Teksti Satu Taskinen

Itävallassa äänestettiin ja Führerin kotikaupunki valmistautuu kulttuuripääkaupunkivuoteen.

Lähes kolmannes Itävallan äänestäjistä antoi syyskuun lopussa pidetyissä ennenaikaisissa eduskuntavaaleissa tukensa maan kahdelle rasistiselle puolueelle.

Aikaisempi sosiaalidemokraattien ja Kansanpuolueen puolitoistavuotias koalitiohallitus oli ollut hyvin riitaisa, ja kansalaiset hermostuivat. Jo hallituksen kasaaminen kesti kuukausitolkulla eikä meno parantunut siitä paljonkaan. Kaiken kaikkiaan tilanne ennen vaaleja oli suuri sotku.

Ennenaikaiset vaalit aikaansaanut Kansanpuolue hävisi eniten ääniä. Vihreät pysyivät suunnilleen ennallaan kymmenen prosentin tuntumassa. Iltapäivälehti Kronen kanssa yhteisille poluille lähteneet sosiaalidemokraatit pitivät lopulta suurimman puolueen paikkansa, mutta rajusti pienentyneellä edustajamäärällä.

Juhani Känkänen kuvasi romaanissaan Kilttipakko sellaista nykyaikaista työyhteisöä, jossa työpaikkansa säilyttämiseksi työntekijöiden on pakko tehdä jatkuvasti kaikkea muuta paitsi sitä varsinaista työtä. Kilttipakon kuvaama maailma tuli vaalikampanjaa seuratessa voimakkaasti mieleen, sillä paneelikeskusteluissa samoin kuin haastatteluissa poliitikon ammatti näyttäytyi hyvinkin hankalana.

Ensinnäkin poliitikon oli aina oltava varuillaan. Salamannopeasti hänen oli pystyttävä muotoilemaan kaikki korvistaan aivoihin tulevat viestit siten, että hän pystyi suuta aukoessaan simuloimaan vastaavansa johonkin kysymykseen ja samaan aikaan toistaa yhä uusilla ilmaisukeinoilla ristiriitaista vaaliohjelmaansa kaiken kukkuraksi niin, että sai vastaehdokkaansa näyttämään naurettavalta.

Tähän täysosumaan pyrittiin lähes poikkeuksetta. Jos vaalikeskustelun seuraaja lapsellisuudessaan todella odotti ja etsi kandidaatin vastausta yhteenkään kysymykseen, oli suuri vaara menettää itseluottamus tai jopa tulla hulluksi.

Myös toimittaja oli lujilla. Ei ollut helppoa saada kandidaatteja pysymään edes aiheessa ”politiikka”. Äärioikeistoa haastatellessaan ei naispuolisella toimittajalla vaikuttanut olevan paljon virkaa. Hänet saatettiin keskeyttää milloin tahansa ja hänen kysymyksiään voitiin korjata paremmiksi.

Sosiaalidemokraattien johtaja Werner Faymann ei maakuntiin ulottuvassa vaalitaistelussa ehtinyt pääkaupungissa järjestettyihin suuriin, niin kutsuttuihin elefanttirinkeihin, kahtena kertana ollenkaan. Hänen tuolinsa ammotti tyhjyyttään, vaikka eräänkin kerran hänet oli tarjouduttu hakemaan paikalle televisioyhtiön helikopterilla.

Kansanpuolueen silloinen, nyt vaalien jälkeen entinen johtaja Willi Molterer kärsi saamastaan papin maineesta. Ja kyllä hän tavallaan aika paljon jaksoikin saarnata. Hän oli kuitenkin aina kohtelias.

Äärioikeiston Jörg Haider sekä hänen nuorempi kopionsa, tällä kertaa oppi-isäänsä aggressiivisemmin räksyttävä H. C. Strache onnistuivat löytämään EU:sta sekä entisistä, nykyisistä ja tulevista maahanmuuttajista syyn ja samalla ratkaisun Itävallan kaikkiin ongelmiin. Strache niitti mainetta muun muassa lausunnollaan, että Wienissä ei tarvitse kuin panna huivi päähän, niin johan löytyy kaupungilta kaunis ja halpa asunto.

Kysymyksiin pyrki vastaamaan vaalien veteraani, Vihreiden johtaja professori Van der Bellen, joka kaikessa sympaattisuudessaan kuitenkin muotoili sanottavansa suurimmalle osalle kuulijoista liian hitaasti. Lisäksi, kun ei halua luvata liikoja, ei oikeastaan voi luvata mitään. Ja kun kaikki muut lupaavat maat ja taivaat, ei ole kovin mediaseksikästä puhua poliittisista pitkän linjan suunnitelmista. Suurinta osaa kansalaisista ei valitettavasti voinut vähempää kiinnostaa, kun professori alkoi yhtäkkiä puhua öljystä luopumisesta ja pitkän tähtäimen koulutuspolitiikasta, vaikka molempien aiheiden käsitteleminen osaltaan voisi hyvinkin olla avuksi maailmanlopun estämisessä.

On kaiken kaikkiaan todettava, että poliitikon pitää olla valtavan monipuolinen, jos hän aikoo pysyä ammatissaan.

Perinteisillä hallituspuolueilla oli ja on tekemistä hitaan ja vanhentuneen leimansa uudistamisessa. He esiintyivät usein myös ehkä osin haluamattaan mahdottoman holhoavina. He jaksoivat jatkuvasti puhua vastuusta ja perustella, miksi jokin sinänsä reilulta vaikuttava uudistus tai idea on hankala ja vaikea toteuttaa. Sellaista on tietysti hyvin raskasta kuunnella eikä siksi ollutkaan ihme, että metrossa saattoi kuulla tämän tapaisia lausuntoja: ”Mä äänestän Strachea, koska se on ainoa, joka tekee jotain. Muut vain puhuu.” Ja niin varmasti tekeekin.

Äärioikeistolaiset retoorikot osasivat parhaiten antaa äänestäjälle tunteen, että heidän huolensa otetaan vakavasti. He osasivat kädenkäänteessä vaihtaa roolia tarpeen mukaan ja esiintyä sekä uhreina että pelastajina tai molempina. Vaalikampanjassa he olivat pelastajia ja vaalien jälkeen uhreja. Äärioikeiston tuplaantuneesta menestyksestä huolimatta kolme muuta eduskuntapuoluetta eivät ole innostuneita jakamaan heidän kanssaan hallitusvastuuta. Äärioikeiston aggressiivisen vaaliperformanssin jälkeen tämä on ymmärrettävää.

Vihreiden ehdokkaista puolestaan muutenkin koville joutuneet äänestäjät tuntuivat itse kantavan huolta. Raitiovaunussa seurasin kahden takanani istuvan rouvan keskustelua Eva Glawischnigin vaalimainoksen innoittamina: -Tuo ihminen on ihan liian laiha. -Se on se stressaava työ, ei maistu sitten. -Ja onhan sillä se pieni lapsikin. -Eihän se enää mikään pikkulapsi ole, kaksi vuotta jo. -Ai niinkö. No sitten täytyy olla aviohuolia. -Ei kyllä ne onnellisia ovat. -Ovatko? -Ei miehen kanssa ole mitään ongelmaa. -Miksiköhän se sitten ei syö?

Samaan aikaan ajettiin ohi Vapauspuolueen mainoksen, jossa H. C. Strachen valtavan kokoinen pää mainosti itseään lauseella ”Nyt on meidän itävaltalaisten vuoro!”

Vaalituloksesta onkin ehkä se ainoa hyvä puoli, että hallituspuolueiden poliitikkojen on pakko ikään kuin havahtua siihen tosiasiaan, että demokratiassa he menettävät työpaikkansa, jos eivät tee työtään. Vanhan kansan sanonnankin mukaan kolmas hyötyy, kun kaksi tappelevat.

Myös minä sain muutamia vaalimainoksia eri puolueilta, joukossa myös äärioikeistolaisilta. Se oli omituista. Ihmettelin kovasti, miten nämä ihmiset eivät edes tiedä, ettei minulla ole Itävallan eduskuntavaaleissa äänioikeutta. 16-vuotiailla kansalaisilla sen sijaan oli, ensimmäistä kertaa.

Tulin siinä sitten ajatelleeksi sitäkin, että miksi ihmeessä minä vielä saan äänestää Suomen eduskuntavaaleissa ainoastaan sillä perusteella, että olen Suomen kansalainen? En ole maksanut veroa Suomeen yli kymmeneen vuoteen. Jos kaikki ulkosuomalaiset lyöttäytyisivät yhteen, he ehkä voisivat johtaa Suomea sen ulkopuolelta ilman, että kukaan maassa asuva voisi mitenkään estää sitä.

Kun marmatin tästä asiasta, sain usein kuulla, että eihän sinulla pitäisi olla valittamista, olet suomalainen, EU:n mallikansalainen ja vielä välillisesti Pisa-tutkimuksen voittaja. Saat Itävallan kansalaisuuden heti kuin haluat. Niin saan. Mutta en halua.

Ajattelin vihapäissäni, että voisin perustaa EU-kansalaisten äänipankin. Siellä voitaisiin vaihdella ääniä sen mukaan, missä kukin asuu. Voisin ryhtyä välittäjäksi. Siitä saisi mukavaa lisätienestiä. Tämä ajatus on tietysti laiton ja tulisi sensuroida tästä artikkelista.

Jos vaaleissa eniten ääniä saaneet sosiaalidemokraatit ja kansanpuolue keskittyvät nopeasti töihinsä, Itävaltaan voitaisiin saada hallitus jouluun mennessä. Toinen asia on se, että hallituksesta riippumatta seuraavina vuosina Itävallan eduskunnassa tulee olemaan 55 rasististen puolueiden edustajaa yhteensä 183:sta.

Tekee kipeää tietää, että kansaa edustavassa elimessä tulee istumaan monia sellaisia ihmisiä kuin Susanne Winter, joka ei ”periaatteessa aio poistaa sanavarastostaan sanaa neekeri”. Hänen mukaansa profeetta Muhammed oli pedofiili. Hänen poikansa ehdotti, että lammaslauma Grazin puistossa estäisi tehokkaasti raiskauksia. Äiti Winter ehdotti jopa eläinbordellia muslimimiehiä varten. Tämä oli jopa muutamille puoluetovereille liikaa.

Ernest Windholz taas tuli kuuluisaksi siteeraamalla SS-joukkojen vaalilausetta ”Uskollisuus on kunniamme” ja väittämällä, ettei ollut tietoinen sen alkuperästä. Äiti-Winter ja poika-Winter haastettiin oikeuteen uskonnon halventamisesta ja kansankiihottamisesta. Onneksi. Poika on jo saanut tuomion. Susanne Winterin kohdalla on käynnistynyt keskustelu kansanedustajan immuniteetista.

Äänestysprosentti vaaleissa oli lähes 79%. Ensimmäistä kertaa saivat äänestää myös 16 vuotta täyttäneet. Heistä rasistisia puolueita äänesti neljännes.

Suurin osa itävaltalaisista ei kuitenkaan ole fasisteja. Ei saa antaa huomiota pelkästään uusfasistien tempauksille. Myös niiden vastustamisesta samoin kuin menneisyyden työstämisestä on puhuttava.

Ensi vuonna Hitlerin syntymämaakunnan pääkaupunki Linz on yksi Euroopan kulttuurikaupunki. Siellä on pantu pystyyn menneisyyttä selvittävä näyttely, jossa sijansa saavat niin Bruckner, Wittgenstein kuin Hitlerin suuruudenhullut arkkitehtoniset suunnitelmat. Näyttelyn nimi ”Führerin kulttuuripääkaupunki” on provokatiivinen ja uskalias. Menneisyyden työstäminen tekee kipeää, mutta siihen on ryhdytty toisella tavalla kuin vielä kymmenen vuotta sitten ja juuri siksi fasismin rikoksista tullaan kuulemaan eri yhteyksissä vielä pitkään.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu