Elämä

Kalevala road trip

Lukuaika: 8 minuuttia

Kalevala road trip

Teksti Paula Lehto

Mehutiellä, Elis Sinistön majoilla Kirkkonummella, syntyi ajatus Kalevala road tripistä. Taustalla oli ajatus myyttisestä Vienan Karjalasta – runonlaulajia, itkijänaisia ja tietäjiä. Haimme vanhaa fiilistä, joka ehkä tuntuisi ilmassa ja näkyisi luonnossa. Kolmen matkaajan reissu seurasi A. V. Ervastin jalanjälkiä, hän matkusti Vienan Karjalaan vuonna 1879.

A. V. Ervasti: ”Omaiseni, jotka hieman kammoksuen katselivat koko matkaa, arvelivat kumppalia ihan välttämättömäksi, jotta vieraassa maassa olisi turvallisempi liikkua eikä mitään onnettomuutta tapahtuisi. Tämä arvelu ei kyllä minuun isosti vaikuttanut, koska muistelin vastausta, jonka Lönnrot aikoinaan eräältä karjalaiselta sai turvallisuutta Karjalassa tiedustellessaan, että ’niin myö eletään kuin linnut metsässä’, ja koska omain kuulustelemiseni mukaan myöskin tiesin, että kaikkinainen pelko oli ihan turha; mutta toiselta puolelta ajattelin, että tuttava kyllä voisi olla hyvä muassa olemassa, jollei hengenvartijana niin puhekumppalina, ja koska Basilier oli halukas lähtemään, päätettiin tehdä retki yhdessä.” (s. 16)

Kesäkuun 29. 2011 ajoimme kolmestaan Kuhmoon ja iltapäivällä Vartiuksen tullin kautta ulos. Kaikilla kolmella matkalaisella oli mukana oma rinkka vaatteita ja muita henkilökohtaisia tavaroita varten. Tupakansytyttimestä toimiva jääkaappi matkusti kitaran kanssa takapenkillä, vanhaan työkalulaatikkoon olimme pakanneet nipun piuhoja ja vanhan läppärin muistikorttien tyhjentämisen varalta; olihan meillä mukana kolme kameraa, yksi videokamera, äänityslaite, kännykät sekä niihin tarvittavat varusteet.

Yksi meistä kadotti kännykkänsä matkan varrella – luultavasti Jyskyjärven tienvarteen, johon pysähdyimme kuvaamaan maisemia. Lisäksi mukana oli iso kanisteri vettä, retkikeitin, mausteita ja astioita. Haarukat unohtuivat kotiin, joten ostimme niitä, säilykkeiden ja makaronin lisäksi, Kostamuksen marketista. Hansikaslokerossa olivat passit, viisumit ja kansainväliset ajokortit – ja varmuuden vuoksi passeista otetut kopiot – takakonttiin mahtui teltta, makuupussit ja alustat, sekä kyisten peltojen ja kalmismaiden varalta mukaan pakatut kumisaappaat ja kyypakkaus.

Olimme menossa Venäjälle ensimmäistä kertaa, joten halusimme noudattaa tullin vaatimuksia ongelmien välttämiseksi. Niinpä pakkasimme mukaan myös palosammuttimen ja ensiapupakkauksen. Lisäksi ostimme nurmeslaiselta romuttamolta vararenkaan, kaupanpäälliseksi saimme rengasavaimen.

Meillä oli mukana kolme vanhentunutta opasta, oivallinen Karjalan tiekartta ja tarpeisiimme hieman huonommin soveltunut maastokartta suunnistajille. Vanhoissa opaskirjoissa oli neuvottu viemään tuliaisiksi suomenkielisiä aikakauslehtiä ja kirjoja, joten olimme pakanneet niitä mukaan muovikassillisen, lehtien seassa myös muutama ystävien antama tavaralahjoitus lapsille vietäväksi: upouusi muovinen mato muovikääreessä sekä pienet tossut. Matkalta ostimme tuliaisiksi vielä pari pakettia kahvia.

Paikanpäällä opaskirjojen neuvot tavaralahjoituksista tuntuivat vanhentuneilta ja noloilta. Kahvi toimi muutamassa kohdassa hyvin kiitoksena.

Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, tie kuiva ja tasainen, auto moitteeton ja vähäruokainen, matka alkoi siis hyvin. Olimme iloisia, että pitkään suunnittelemamme matka vihdoin toteutui.

A. V. Ervasti: ”Iltapäivällä kesäkuun 27. päivänä ajoimme Kajaanin tullista ulos. Matkatavaraa oli kummallakin pieni laukku ja talvipalttoo, minulla sitä paitsi harmaja matkavaippa; kupeellani riippui ainoa matkaa varten erittäin hankittu kapine, nimittäin puukko, jonka eräältä kello- eli putaalaiselta olin ostanut. Nämä puukot ovat sievätekoisia, tuohipäisiä, sekä huokeahintaisia, mutta terä oli minun ostamassani pehmeä ja kuuluu muissakin olevan. Se tuli matkalla hyvään tarpeeseen, mutta kahvelia emme kumpikaan olleet hoksanneet ottaa mukaan, ja sitä saimme jälestäpäin katua, koska semmoisen kapineen sijasta Karjalassa enimmästi käytetään vasemman käden sormia. Laukussani oli, paitsi vähiä liina- ja pitovaatteita, Ingbergin Suomenmaan kartta ja muutamia pieniä kirjasia, joita aioin lahjoitella lapsille matkallani, sekä myöskin molempain passit. Kumppalini ahkera kalastaja, ei ollut unehutttanut uistintansa eikä perhosonkiaan, ja pyssymies niin ikään ollen oli hän ottanut mukaansa myös pienen kuusipiippuisen ”revoolin”, joka sitten paluumatkalla unohtui Kiannalle, luultavasti Hyryn taloon. Mitä kaikki kamppeemme yhteensä painoivat, emme tulleet punninneeksi, mutta arviolta ei niissä voinut olla enempää kuin yhden miehen kantamus. Jalkineina meillä oli mustat saappaat; pieksuja, joita oli sanottu tarpeellisiksi, arvelimme matkalta saavan ostaa. [—] Päivä oli lämmin ja kirkas, maantie kuiva ja tasainen, hevonen hyvä, ja hyvillä enteillä matka siis alkoi. Mielemme olivat iloiset, koska se viehätys, joka kaikkea alkamista seuraa, ei meiltäkään puuttunut; minä erittäinkin olin siitä hyvilläni, että tuosta kauan mietitystä retkestä viimein oli tullut tosi.” (s. 17)

Vuokrasimme auton liikkeestä, joka antaa köyhemmällekin mahdollisuuden nauttia autoretkeilystä. Olemme vanhasta Xantiasta edelleenkin kiitollisia, koska se mahdollisti matkamme. Tosin on mainittava eräs pikkuseikka, jonka huomasimme auton rekisteriotteesta päästyämme jo turvallisesti Venäjän puolelle: ”Käyttökiellossa, määräaikaiskatsastus suorittamatta.”

Jyskyjärven jälkeen auto muuttui sivuprofiililtaan Ferrariksi: iskunvaimentimet olivat pohjassa ja jarruissa ilmeni ongelmia. Toisaalta jos ongelmia ei olisi syntynyt, emme olisi päässeet tutustumaan kemiläiseen autokorjaamoon, jossa kaikki viat korjattiin hitsaamalla. Oikea eturengas hajosi paluumatkalla Juankoskella ystävän pihassa, ja vasen osoittautui tyhjäksi kaartaessamme Helsingissä kotipihalle.

A. V. Ervasti: ”Jos tahtoisin noudattaa tavallisten Suomessa kulkeneitten matkakertojain esimerkkiä, olisi minun nyt pidettävä pieni ja pistävä puhe siitä ’kidutuskoneesta’, jota kyytikärryiksi nimitetään; Topeliuksen Matkustus Suomessa kyllä tarjoaisi tämmöiselle puheelle klassisen mallin. Mutta valitettavasti en voi olla yhtä mieltä mainitun enkä muittenkaan arvoisain kirjoitusmiesten kanssa tässä asiassa, koska pidän tavallisia kyytikärryjä paremman puutteessa kutakuinkin hyvinä ajoneuvoina, jos niitä vain tahtoo oikein käyttää. Niin yksinkertainen ei nimittäin saa olla, kun pitempi matka on edessä, että istuu paljaalle laudalle; pitää ostaa säkki, täyttää se heinillä ja asettaa istuimelle – ja hopusti sillä tavoin voipi yhtä mittaa kulkea vaikka maailman ääriin, kunhan aina tarvittaessa panee säkkiinsä uusia heiniä.” (s. 18)

JYSKYJÄRVI

Saavuimme Kostamuksesta 1500 asukkaan Jyskyjärvelle viiden maissa iltapäivällä. Leiriydyimme keskelle kylää, joen varteen, lämmittämään hernekeittoa retkikeittimellä. Ajattelimme, että näin näkyvällä paikalla pääsisimme tutustumaan paikallisiin ja saisimme tietoa majoittajaperheistä.

Hetken kuluttua eräs mummo tepastelikin paikalle maitotonkat kädessään hakemaan kasteluvettä kaalimaalle. Hän kertoi sujuvalla karjalankielellä, hieman suomella höystäen, mistä löytäisimme majapaikan: se kuului olevan lähimmän talorivin kolmas keltainen talo, jossa oli punainen katto.

Menimme ottamaan asiasta selvää, ja paikalle saapuessamme isäntä Juri istui pihalla polttelemassa tupakkaa avaruusaiheisesta askista. Hänen vaimonsa, suomen- ja karjalankielenopettaja ja perheen päämajoittaja, tulisi kohta uimasta, hänen kanssaan voisimme sopia majoituksesta. Olimme Jurin mukaan ”villejä turisteja”, emme olleet ilmoittaneet tulostamme etukäteen. Saimme kuitenkin käyttöömme ihan oman talon.

Se oli vanha punakeltainen hirsitalo, hieman kiikkerän näköinen ja perustuksiltaan maahan vajoamassa, kuten moni muukin karjalainen talo. Sisältä se oli kuitenkin siisti ja sympaattinen, Kostamukseen muuttaneen mummun talo. Sisältä löytyi ihania vanhoja tavaroita, tekstiilejä ja kuvia. Talo oli makrohistoriallinen museo: yhden ihmisen, mutta samalla yhden ikäpolven, kotikylän, kansallisuuden, ja kulttuurin museo. Saimme asua siellä kaksi päivää. Jyskyjärvellä oli helppo tutustua paikalliseen kulttuuriin ja ihmisiin. Olisimme viipyneet pidempään, jos aika ja raha olisivat antaneet myöten.

Majoitukseemme kuului kaksi pääruokaa, aamu- ja iltapala. Villejä kun olimme, emme kehdanneet esittää ruokatoivomuksia, jottei meistä olisi ollut liikaa vaivaa. Niinpä söimme illallisella ilmeenkään värähtämättä herkullisia broilerinkoipia, vaikka olimme olleet kasvissyöjiä jo kymmenisen vuotta. Aterian lopuksi saimme tietää, että koivet olivat peräisin perheen omalta kanalta, ja se oli hyvä uutinen. Meille lämmitettiin illalla sauna, karjalankielellä ”kyly”, jossa pääsimme nauttimaan mitä pehmeimmistä löylyistä. Löylyvedessä oli liossa nippu tuoreita mintunlehtiä.

Yritimme järjestää majoitusta Paanajärvelle, Solovetskissä käynnin jälkeen. Majoittajamme Raija koetti saada puhelinyhteyden sikäläiseen majoittajaan, Olgaan, mutta lankapuhelinyhteydet ovat Vienan Karjalassa yleisesti ottaen niin huonot, ettei puhelu onnistunut. Toivomme, ettei puhelu onnistunut lähdettyämmekään, koska siinä tapauksessa Olga olisi tilannut meille lossin, valmistanut ruoat ja odottanut meitä aivan turhaan. Tie Paanajärvelle oli sen verran kehnossa kunnossa, ettei sinne ollut mahdollista ajaa pikkuautolla.

Lähdimme kolmantena päivänä ajamaan Kemiin, Vienan meren satamakaupunkiin, josta matkustimme veneellä Solovetskin luostarisaareen. Jyskyjärveltä Kemiin on matkaa parisensataa kilometriä, mikä tarkoitti seitsemän tunnin automatkaa, ja satamasta Solovetskiin kahden ja puolen tunnin laivamatkaa.

A. V. Ervasti: ”Neljättä käydessä iltapäivällä harveni äkkiä metsä molemmin puolin tietä, ja edestäpäin näkyi vesi, Tshirkkakemin joki. Rannalta tuli vastaamme vanha vaimo ja nuori tyttönen – ensimmäiset ihmiset, jotka taipaleella tapasimme; he olivat meitä odottamassa. Edellisenä iltana olivat nimittäin entiset matkakumppanimme luvanneet Jyskyjärveltä laittaa veneen meitä vastaan, että pääsisimme jokea pitkin loppupuolen taipaletta – noin pari neljännestä, mutta hyvin huonoa suomatkaa –, ja lupauksensa he olivat hyvin täyttäneet. [—] Jyskyjärven kylä on rakennettu molemmin puolin Tshirkkakemin laskua varsinaiseen Kemijokeen, joka tässä luodetta kohti leviää järveksi; pääkylä kuitenkin on rannalla, mutta kirkko läntisellä. Kylässä on 90 taloa, jotka ovat järjestetyt vierekkäin pitkin kumpaakin jokivartta, kaduntapaisen tien yhdelle puolelle, etusyrjät jokea vasten; kylä tällä tavoin saattaa olla ehkä virstaa pitkä. ”Santsia” eli kestikievari, johon meidät vietiin kortteeriin, oli itärannalla keskellä kylää.”

”Jyskyjärvi on lähes keskivälillä rajalta Kemiin, ja tässä olisi hyvin sopinut viivähtää hiukan, tarkemmin oppiakseen kansan elämää ja tapoja tuntemaan, mutta meillä ei ollut aikaa siihen. Matkamme määränä oli nimittäin Solovetskin ’monasteri’ eli luostari Vienan meressä, ja sinne tahdoimme ennättää siihen suureen 11. heinäkuuta vietettävään Petrun/Pietarin päivän juhlaan, johon tiesimme kansaa hyvin runsaasti aina keräytyvän eri paikoilta laajaa Venäjän valtakuntaa. Sinne oli 21 peninkulmaa eli neljän päivän matka.” (s. 62–65)

SOLOVETSKI

Mustat pilvet ja sateenkaari kehystivät häikäisevän hohtavaa Solovetskin luostaria. Vasemmalla auringonlaskun värjäämässä vedessä näkyi siluetteja. Maitovalaita? Ei, ei edes hylkeitä vaan kiviä.

A. V. Ervasti: ”Tuon tuostakin kuului Huotarin (perämies) ’pogrebiite, pogrebiite’ eli ”soudaltakaa, soudaltakaa, raukat” – raukka näyttää olevan hyväilysana naisille Karjalassa, sillä myötäänsä se miesten huulilta kaikui – mutta tämän kehotuksen hän lienee lausunut enemmän omaksi huviksensa, sillä soutajia ei sopinut laiskuudesta moittia. Kuta illemmaksi ja tyynemmäksi kävi, sitä tiheämpään näkyi ympärillämme, välistä etäämpää, välistä aivan likeltä, lumivalkoisia otuksia, jotka hetkeksi kohosivat vedenpinnasta ylös ja sitten vyörähtivät taas näkymättömiin; saattajamme sanoivat niitä ’belugoiksi’, ja ne arvatenkin olivat jonkinlaisia delfiinejä.” (s. 119)

Hämärtyvän illan valo oli arktisen kuulas ja pehmeä. Vanhan turistibussin kaasuttaessa tiehensä lähdimme kävelemään sen perässä kohti luostaria, leirintäaluetta etsimään. Luostarista oli leirintäalueelle viitisensataa metriä hiekkatietä, ja se sijaitsi pellon laidalla paksun iltausvan ja leiriläisten pystyttämien nuotioiden sinisen savun keskellä. Leirintäalueella oli ulkotilaan rakennetut, maksulliset suihkut ja ozero, hernekeittoa muistuttava järvi, virallinen astioiden pesupaikka.

A. V. Ervasti: ”Ensimmäinen mikä luostarin rannalla vetää vieraan silmät ja varsinkin korvat puoleensa, on ääretön joukko kalalokkeja, jotka joka askeleella pyörivät kulkijan jaloissa ja aukoen suuria suitansa kimeällä äänellä huutelevat ruokaa. Ne ovat tulleet aivan kesyiksi sen takia, että luostarisaarella kaikki otukset ovat rauhoitetut ja että pyhiinvaeltajat, arvatenkin pitäen näitä lintuja jonkunlaisina paikan pikkuisäntinä, kilvan syöttelevät ja ruokkivat niitä.” (s. 122)

Saari on varsinainen eläinten paratiisi. Vain kasveja on aidattu, kun taas lehmät ja vuohet saavat elää vapaata, arvokasta elämää. Siksi söimme hyvällä omallatunnolla borssikeittoa lempiravintolassamme, ulospäin hyvin vaatimattoman näköisessä kahvilassa.

A. V. Ervasti: Vuonna 1854 englantilaisten toimesta tapahtunut ”luostarin pommitus eli ’piiritys’ niin kuin luostarikirja sanoo, on viimeinen mainittava tapaus sen historiassa tähän saakka [1879]. Millä tavoin tämä historia jatkunee, on tulevaisuuden helmaan kätketty, mutta että se ei tähän lopu, näyttää hyvin todennäköiseltä.” (s. 269)

A. V. Ervasti luostarista: ”Seinämaalaukset tässä galleriassa ovat toista laatua kuin muualla: ne kuvaavat ensin kaikenlaisia ihmeitä, joita tapahtui luostarin ensimmäisille perustajille, ja esittävät sitten jos jonkinmoisia hirvittäviä kuvia paholaisesta ja helvetistä.” (s. 130)

Nyt seinät ovat valkoiset. Vuonna 1923 bolševikit tekivät saarella huomattavasti suurempaa tuhoa kuin englantilaisten pommitus edellisellä vuosisadalla, sillä he perustivat sinne pahamaineisen keskitysleirin. Viidessätoista vuodessa leirille päätyi satojatuhansia vankeja – kirjailijoita, taiteilijoita, toisinajattelijoita… Luostarin aarteet valtiollistettiin ja uskonnolliset symbolit, vanhat seinämaalaukset mukaan lukien, tuhottiin. Vuonna 1992 luostari pääsi Unescon maailmanperintölistalle, mikä on mahdollistanut luostarin perusteellisen remontin. Kunnostustyö on edelleen käynnissä.

A. V. Ervasti: ”Sitten olisi voinut tilata hevoset ja ajoneuvot ja lähteä ajamaan noin peninkulman päähän pohjoiseen tulevalle korkealle Sikerni-vuorelle (sekirnaja gora), jonka huipulle valotorni on rakennettu ja jonka juurella ihanan lammen rannalla yhä vieläkin (Dixonin mukaan) on se matala mökki, jossa Sauvatti asui, ja lähellä sitä se sammalpenkki, jossa hän polviaan notkisteli; tai veneellä kulkea esimerkiksi Hanhisaarelle (Anserskij) katselemaan siellä olevia Kolminaisuuden ja Ristiinnaulitsemisen skiittoja eli erakkoluostareita, joista varsinkin jälkimmäinen rakennettiin melkein pystyjyrkälle, Golkataksi ristitylle vuorelle, kuvasta päättäen erinomaisen kaunis nähtävyys; taikka käydä Jänis- eli Muksalmensaarissa, joissa luostarin karjoja pidettiin. Kaikki nämä käynnit jäi meiltä tekemättä.” (s. 140)

Yhtenä päivänä vuokrasimme pyörät, mutta ajettuamme muutaman kilometrin kärrypolkua käännyimme takaisin alettuamme epäröidä reittiämme. Pyöräilimme saaren rannoilla ja katselimme auringossa paistattelevia hylkeitä sekä vuoroveden nousua. Meiltä jäi näkemättä korkealla kukkulalla kohoava skiitta, pahamaineinen kidutuskammio, josta yksikään vanki ei kertoman mukaan palannut takaisin, sekä osittain munkkien ja osittain keskitysleirivankien rakentamat kanavat, joissa voi kulkea sujuvasti kanootilla. Luostarissa pahamaineinen menneisyys oli nähtävillä muutamasta historiaa esittelevästä taulusta. Harmiksemme emme ennättäneet myöskään maitovalaiden tähystyspaikalle, mikä olisi varmasti ollut matkan kohokohta. Paljon jäi näkemättä, koska halusimme ehtiä Haikolan kylään Sommelo-kansanmusiikkifestivaalin päätösjuhliin, ja toisaalta Solovetskin saaren kiireettömyys tarttui myös meihin.

KEMI

A. V. Ervasti: ”Se erotus Oulun ja Kemin välillä, joka sentään kaikkein enimmän pistää meikäläisen silmään taikka paremmin sanoen korvaan, on kieli: Kemi on venäläinen kaupunki, ja sen asukasten puhekieli on venäjä. Mahdollista on, että useat myöskin ymmärtävät suomea, sillä maaseudulta aina vähän siirtyy kansaa kaupunkiin, mikä työtä tai palvelusta etsimään, mikä vakinaisesti kaupungissa asumaan; sitä paitsi karjalaisia sieltä pitkin talvea käypi tavaroita ostamassa, joten kauppiasten luulisi ainakin vähän osaavan suomea. Mutta kun kaikki puhuvat venäjää, on muukalisen tietysti vaikea arvata, kuka puhujista ehkä myöskin suomea osaa, ja tässä suhteessa kaupunki siis tekee hyvin vieraan vaikutuksen. Täällä jo huolettavan selvästi alkaa tuntea tulleensa Suomenmaan äärimmäiselle itärajalle.” (s. 92)

”Gostinitsa (hotelli)!” Siniseen Hellyhansen-takkiin pukeutunut alkoholisoitunut keski-ikäinen mies otti kasvoilleen velmun ilmeen ja avasi rautaportin majesteetillisin elkein. Portin sisäpuolella oli neuvostoliittolainen, kolossaalinen punatiilirakennus. Vanhan opaskirjan mukaan kyseessä oli Valtionhotelli, ehkä nykyisin ”valtionhotelli” miehen velmusta ilmeestä päätellen.

Oven saapui avaamaan vaaleansiniseen virkamiespaitaan pukeutunut mies, joka puhui vain venäjää. Ymmärsimme, ettei tämä rakennus ole toiminut hotellina enää aikoihin. Ystävällinen mies käväisi hakemassa kannettavan tietokoneen ja yritti etsiä meille majoitusta. Paikalle saapui lisää miehiä, joista yksi puhui englantia.

”Kymmenen kilometrin päässä olisi hotelli, joka maksaa kuusikymmentä euroa henkilöltä. Meille venäläisillehän se on paljon, mutta ei teille suomalaisille.” Vilkuilin viereistä villiintyneen nurmikon peittämää piha-aluetta, josko vaikka sinne olisi voinut pystyttää teltan. ”On olemassa toinenkin vaihtoehto”, mies sanoo, ja osoittaa sinipaitaista miestä. Hän majoittaisi meidät kotiinsa hintaan 20€/hlö.

Hyppäsimme miehen kanssa autoon. Hän kertoi kotinsa sijaitsevan muutaman minuutin ajomatkan päässä satamaan vievän tien varrella. Saapuessamme olimme pitäneet tietä pelottavana sitä reunustavien rähjäisten talojen ja autotallien vuoksi. Ironista, että nyt olimme aikeissa yöpyä siellä, vaikka aiemmin emme olisi uskaltaneet edes pysähtyä. Mies esitteli kotinsa toiminnot: veden kuumana pitävä vedenkeitin, suihku, wc, internet, musiikkilaitteet, televisio, vuodesohvat ja vuodevaatteet.

Viiden minuutin esittelyn jälkeen hän palasi takaisin yötöihin ja jätti meidät kotiinsa. Panimme mp3-soittimesta venäläisen diskopopin pauhaamaan ja tanssimme villisti ainakin tunnin. Olimme tyytyväisiä päästyämme siistiin paikalliseen kotiin, suihkuun ja syömään iltapalaa pöydän ääreen. llta-aurinko hymyili kukallisten pitsiverhojen ja vaaleanpunaisten pelargonioitten takaa.

Aamukahdeksalta mies palasi kotiin. Hän meni vessaan polttamaan tupakkaa ja nosti kannettavan polvilleen. Näytölle ilmestyi nainen, jolle mies ryhtyi iloisesti esittelemään tuliaiseksi saamaansa kahvipakettia.

VUOKKINIEMI

A. V. Ervasti: ”Matka, joka kulki Maanselän syväharjanteiden poikki oli hyvin mäkistä. Eräästä kohti korkealta törmältä näkyi kahden peninkulman päässä kappale Ylä-Kuittisen sinistä selkää. Kivijärvestä 3-4 virstaa pohjoiseen kulki tie Paahkomienvaaran kylän läpi, johon kuuluu pari kolme taloa ja josta luoteeseen päin peninkulman parin päähän tulee Lapukkajärvi, muistettava siitä, että parhaat runolaulajat ovat eläneet sen rannalla. Vähän arvelin kulkea sen kautta, mutta luovuin aikeestani, kun kuulin, Että Arhippainen Miihkali, etevin sikäläinen runoniekka, ei ollut kotona, vaan oli lähtenyt Sorokkaan – kerjuulle!” (s. 225)

Kohtasimme pronssisen Miihkali Arhippaisen istumassa pronssisella tuolilla mäen rinteessä mäntypuiden katveessa. Hieman ylempänä mäellä lapset kiljuivat ja leikkivät vaaleanpunaisissa t-paidoissaan. Kylän juhlatalosta kantautui venäläinen iskelmä. Auto porhalsi ohi ja jätti jälkeensä paksun pölypilven.

Lainaukset kirjasta: A.V. Ervasti: Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879, toim. Pekka Laaksonen, SKS.

  • 28.2.2012