Amy Chuan kirja kertoo ilmiöstä, joka muuttaa vapaisiin markkinoihin pohjautuvan demokratian etnisen vastarinnan moottoriksi. Ilmiö on Lännen ulkopuolella sitkeä, mutta sen olemassaoloa harvoin myönnetään.
Eräänä kauniin sinisenä aamuna syyskuussa 1994 äitini soitti minulle Kaliforniasta. Vaimealla äänellä hän kertoi, että tätini Leona – isäni kaksossisar – oli murhattu kotonaan Filippiineillä. Autonkuljettaja oli viiltänyt tädin kurkun auki.
Poliisiraportin mukaan Leona-täti oli ”58-vuotias yksinelävä nainen”, hänet murhattiin omassa olohuoneessaan ”teurastajan veitsellä” noin kello 20.00 syyskuun 12. päivänä, vuonna 1994. Poliisi kuulusteli kahta tädin sisäkköä. He tunnustivat että Nilo Abique, tätini autonkuljettaja, oli suunnitellut ja toteuttanut murhan. Apulaiset olivat tienneet suunnitelmasta ja auttaneet häntä. ”Muutamaa tuntia ennen varsinaista surmaa syytetyn nähtiin teroittavan veistä, jota väitetään käytetyn rikokseen”.
Surmaamisen jälkeen, ”syytetty tapasi kaksi todistajaa ja kertoi heille, että heidän työnantajansa oli kuollut. Hänellä oli päällään veriset valkoiset hansikkaat ja kädessään veitsi, jossa myös verijälkiä”. Mutta Abique oli ”kadonnut”, jatkui raportti, ja määräys hänen pidättämisestään oli tekemättä. Kummatkin sisäköt päästettiin vapaiksi.
Filippiineillä kidnapataan vuosittain satoja kiinalaisia ja melkein poikkeuksetta sieppaajat ovat etniseltä taustaltaan filippiinoja. Siepattuja tapetaan julmasti senkin jälkeen, kun lunnaat on jo maksettu. Filippiiniläiset poliisit, kaikki köyhiä ja etniseltä taustaltaan filippiinoja, ovat tunnetusti haluttomia ryhtymään selvittämään tällaisia tapauksia. Kun eräs länsimainen toimittaja kysyi, miksi juuri kiinalaiset olivat niin usein uhreina, virnistelevä filippiinopoliisi vastasi: ”Heillä on enemmän rahaa”.
Perheeni kuuluu Filippiinien pikkuriikkiseen mutta yritteliääseen ja taloudellisesti vahvaan kiinalaisvähemmistöön. Filippiineillä vain yksi prosentti väestöstä on kiinalaisia, mutta he hallitsevat 60:tä prosenttia maan yksityisestä taloudesta, mukaan lukien maan neljää lentoyhtiötä ja melkein kaikkia pankkeja, hotelleja, ostoskeskuksia ja suuryhtiöitä.
Filippiineillä miljoonat filippiinot työskentelevät kiinalaisille, mutta juuri kukaan kiinalainen ei tee työtä filippiinoille. Kiinalaiset hallitsevat teollisuutta ja kauppaa yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Globaalit markkinat lisäävät heidän valtaansa: kun ulkomaiset sijoittajat haluavat tehdä bisnestä Filippiineillä, he tekevät sitä melkein yksinomaan kiinalaisten kanssa.
Tätini murha oli vain pieni neulanpisto paljon väkivaltaisemmassa maailmassa kuin useimmat meistä ovat koskaan osanneet kuvitella. Amerikassa saamme lukea joukkomurhista ja raakuuksista; ensin kaukaisissa paikoissa, nyt yhä lähempänä ja lähempänä kotia. Emmekä ymmärrä, mikä näitä tekoja oikein yhdistää. Emme myöskään ymmärrä omaa osaamme niiden takana.
1990-luvun alussa serbialaisilla keskitysleireillä naisvankeja raiskattiin yhä uudelleen ja uudelleen, monta kertaa päivässä, usein rikkinäisillä pulloilla, äitejä yhtä aikaa tyttäriensä kanssa. Miehet – jos heillä oli onnea – hakattiin kuoliaaksi samalla kun heidän serbivartijansa lauloivat Serbian kansallislaulua.
Ruandassa vuonna 1994 tavalliset hutut surmasivat 800 000 tutsia kolmessa kuukaudessa, useimmiten hakkaamalla heidät viidakkoveitsillä kuoliaaksi. Kun lapset tulivat koulusta kotiin, he löysivät äitinsä, isänsä, sisarensa ja veljensä olohuoneen lattialta; he olivat vain kasa irrotettuja päitä ja raajoja.
Jakartassa vuonna 1998 ulvovat indonesialaisjoukkiot sytyttivät palamaan, tuhosivat ja ryöstivät satoja kiinalaisten kauppoja ja koteja. Kaksituhatta ihmistä kuoli. Yksi selvinneistä oli 14-vuotias kiinalaistyttö, joka teki myöhemmin itsemurhan nielemällä rotanmyrkkyä. Hänet oli joukkoraiskattu ja hänen sukupuolielimensä oli silvottu vanhempien nähden.
Syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 Lähi-idän terroristit kaappasivat neljä amerikkalaista lentokonetta. Koneet tuhosivat World Trade Centerin ja Pentagonin lounaissiiven, murskasivat tai polttivat tuhkaksi noin kolme tuhatta ihmistä. ”Miettikää, amerikkalaiset! Miksi teitä vihataan kaikkialla maailmassa”, julistivat arabimielenosoittajien kyltit.
Mikä näitä tapahtumia yhdistää niiden väkivaltaisuuden lisäksi? Vastaus löytyy kolmen nykyajan kaikkein vahvimman voiman – markkinoiden, demokratian ja etnisen vihanpidon – vuorovaikutuksesta, ja yhä useammin niiden yhteentörmäyksestä.
Tämä kirja kertoo ilmiöstä, joka muuttaa vapaisiin markkinoihin pohjautuvan demokratian etnisen vastarinnan moottoriksi. Ilmiö on Lännen ulkopuolella sitkeä, mutta sen olemassaoloa harvoin myönnetään. Itse asiassa usein sitä pidetään tabuna. Ilmiö, johon viittaan, on markkinoita hallitsevat vähemmistöt: etniset vähemmistöryhmät, jotka vaihtelevista syistä markkinaolosuhteissa ovat usein taloudellisesti hallitsevassa asemassa verrattuna ympärillään olevaan ”alkuperäiseen” väestön enemmistöön, ja usein tuon vähemmistön asema on hämmästyttävän hallitseva.
Markkinoita hallitsevia vähemmistöjä on kaikissa maailman kolkissa. Kiinalaiset ovat markkinoita hallitseva vähemmistö Filippiinien ohella kaikkialla muuallakin Kaakkois-Aasiassa. Vuonna 1998 indonesiankiinalaiset, joita on vain kolme prosenttia väestöstä, hallitsivat karkeasti ottaen 70 prosenttia Indonesian yksityisestä taloudesta, mukaan lukien kaikki maan suurimmat liikeyhtymät. Yritteliäät kiinalaiset ovat kirjaimellisesti ottaneet talouden haltuunsa Burman Mandalayssa ja Rangoonissa. Valkoiset ovat markkinoita hallitseva vähemmistö Etelä-Afrikassa ja monimutkaisemmassa mielessä myös Brasiliassa, Equadorissa, Guatemalassa ja suuressa osassa Latinalaista Amerikkaa. Libanonilaiset ovat markkinoita hallitseva vähemmistö Nigeriassa, kroaatit olivat sellainen entisessä Jugoslaviassa. Ja juutalaiset ovat melko ilmeisesti markkinoita hallitseva vähemmistö nyky-Venäjällä.
Markkinoita hallitsevat vähemmistöt ovat vapaisiin markkinoihin pohjautuvan demokratian Akilleen kantapää. Yhteiskunnissa, joissa on markkinoita hallitseva vähemmistö, markkinat ja demokratia eivät suosi ainoastaan tiettyjä ihmisiä tai tiettyjä yhteiskuntaluokkia vaan myös tiettyjä etnisiä ryhmiä. Markkinat keskittävät vaurautta, usein valtavaa vaurautta, markkinoita hallitsevan vähemmistön käsiin.
Demokratia puolestaan kasvattaa köyhän enemmistön poliittista valtaa. Tällaisissa olosuhteissa vapaisiin markkinoihin perustuvan demokratian tavoittelu voi saada aikaan etnisyyteen pohjaavan kansallismielisyyden nousun, jonka seuraukset voivat olla katastrofaaliset. Etnokansallismielisyys asettaa napikkain turhautuneen ”alkuperäisen” enemmistön – jota ääniä kalastelevien opportunistipoliitikkojen on helppo kiihottaa – ja toisaalta vastarintaa herättävän vauraan etnisen vähemmistön.
Vapaamarkkinademokratian ja etnisen väkivallan suhde eri puolilla maailmaa on erottamaton osa globalisaatiota. Markkinoita hallitseviin vähemmistöihin liittyy vaikeuksia, jotka ovat jääneet globalisaatiosta innostuneilta ja sen arvostelijoilta huomiotta.
Suurelta osin globalisaatio koostuu ja sitä ruokkii ennennäkemätön markkinoiden ja demokratian leviäminen maailmassa. Yli kahden vuosikymmenen ajan Yhdysvaltojen hallitus yhdessä amerikkalaisten neuvonantajien, liiketaloudellisten pyrkimysten ja säätiöiden kanssa on tarmokkaasti edistänyt vapaamarkkinademokratiaa kaikkialla kehittyvässä maailmassa ja entisissä sosialistimaissa.
Globalisaation kannattajille lääke joukkovihaan ja etniseen väkivaltaan on selvä: enemmän markkinoita ja enemmän demokratiaa.
Tämän kirjan rohkea väite sitä vastoin on, että markkinoiden ja demokratian maailmanlaajuinen leviäminen on pääasiallinen joukkovihaa ja etnistä väkivaltaa lisäävä syy kaikkialla läntisen maailman ulkopuolella. Monissa yhteiskunnissa, joissa on markkinoita hallitseva vähemmistö, markkinat ja demokratia eivät suinkaan tue toisiaan. Koska markkinat ja demokratia hyödyttävät eri etnisiä ryhmiä, vapaamarkkinademokratian tavoittelu tuottaa hyvin epävakaan ja tulenaran tilanteen. Markkinat keskittävät valtavan määrän vaurautta ”ulkopuolisen” vähemmistön käsiin ruokkien etnistä kateutta ja vihaa usein pysyvästi köyhän enemmistön keskuudessa.
Absoluuttisesti ottaen enemmistö saattaa olla vaurastunut tai saattaa olla olematta sitä – iso osa globalisaatiokeskustelusta käydään juuri tämän asian ympärillä – mutta heidän jatkuva köyhyytensä ja vihatun vähemmistön valtaisa taloudellinen menestys jättävät varjoonsa melkein minkä tahansa parannuksen. Vieläkin nöyryyttävämpää on, että markkinoita hallitsevat vähemmistöt yhdessä ulkomaisten sijoittajakumppaniensa kanssa poikkeuksetta saavat hallintaansa talouden kruununjalokivet. Ne ovat usein kansakunnan perinnön ja identiteetin symboleja, niin kuin öljy Venäjällä ja Venezuelassa, timantit Etelä-Afrikassa, hopea ja tina Boliviassa tai jade, tiikki ja rubiinit Burmassa.
Demokratian käyttöönotto tällaisissa olosuhteissa ei tee äänestäjistä avarakatseisia kansalliseen yhteisöönsä osallistujia. Paremminkin kilpailu äänestäjistä nostaa esiin kansankiihottajia, jotka muokkaavat vastustetusta vähemmistöstä syntipukin ja ruokkivat etnokansallismielistä liikehdintää iskulauseinaan ”kansakunnan oikeiden omistajien” oikeus maan varallisuuteen ja identiteettiin.
Kun Amerikka juhli demokratian maailmanlaajuista leviämistä 1990-luvulla, levisivät etnisyyteen pohjaavat poliittiset iskulauseet: Georgia georgialaisille! Eritrealaiset ulos Etiopiasta! Kenia kenialaisille! Valkoiset pois Boliviasta! Kazakstan kazakstanilaisille! Serbia serbialaisille! Kroatia kroaateille! Hutuvoimaa! Assam assamilaisille! Juutalaiset ulos Venäjältä! Romaniassa presidenttiehdokas Vadim Tudor ei vuonna 2001 ollut aivan noin ytimekäs. ”Olen Vlad Seivästäjä” hän kampanjoi; viitaten historiallisesti taloutta hallinneeseen unkarilaisvähemmistöön hän lupasi: ”Vedämme heidät unkarilaisesta kielestään hirteen!”
Vapaamarkkinademokratiaan pyrkiminen tilanteessa, jossa on markkinoita hallitseva vähemmistö, tuottaa melkein poikkeuksetta tulokseksi takaiskun. Niitä on yleensä kolmenlaisia. Ensimmäinen on takaisku markkinoilla, se kohdistuu markkinoita hallitsevan vähemmistön varallisuuteen. Toinen on takaisku demokratialle, sen tuottavat markkinoita hallitsevalle vähemmistölle myötämieliset tahot.
Kolmas ja kaikkein raivokkain takaisku on enemmistön tukema väkivalta, jonka tavoitteena on tuhota markkinoita hallitseva vähemmistö. Kaksi viimeaikaista esimerkkiä ovat tutsien joukkoteurastus Ruandassa ja – hieman vähemmässä määrin – kroaattien etniset puhdistukset entisessä Jugoslaviassa. Kummassakin tapauksessa vastustetun ja suhteettoman vauraan etnisen vähemmistön kimppuun hyökkäsi suhteellisen köyhä enemmistö, jota innosti etnokansallismielinen hallitus. Toisin sanoen markkinat ja demokratia johtivat joukkomurhiin Ruandassa ja Jugoslaviassa. Väite on kova, mutta juuri sitä tämä kirja yrittää puolustaa.
Globalisaation arvostelijoiden kunniaksi on sanottava, että he ovat kiinnittäneet huomiota globalisaation tuottamaan rajuun epätasapainoon. 1990-luvulla, kirjoittaa Thomas Frank kirjassaan One Market under God, maailmanmarkkinat tekivät ”yhtiöistä maapallon vaikutusvaltaisimpia instituutioita”, muuttivat “pääjohtajat kaikkien aikojen vauraimmaksi eliitiksi” ja Amerikasta Indonesiaan “unohtivat köyhät niin määrätietoisesti, ettei sellaista ole tavattu sitten 1920-luvun”. Frankin esittämään ”kaikkivaltiaiden markkinoiden” arvosteluun yhtyi lukuisa joukko aiemmin toisilleen outoja yhteistyökumppaneita: Naftaa vastustavat amerikkalaiset maanviljelijät ja teollisuustyöläiset, ympäristönsuojelijat, ammattiyhdistysliike, ihmisoikeusaktivistit, kolmannen maailman puolesta puhujat ja joukko muita ryhmiä. Heistä koostui vastarinta Seattlessa, Davosissa, Genovassa ja New Yorkissa.
Globalisaation puolustajat vastaavat tähän, että maailman köyhillä menisi vieläkin huonommin ilman maailmanlaajuisia markkinoita. Väitteessä on jonkin verran perää. Muutamaa merkittävää poikkeusta – esimerkiksi suurinta osaa Afrikasta – lukuun ottamatta Maailmanpankin viimeaikaisten selvitysten mukaan globalisaatio on ”tihkunut” alaspäin ja hyödyttänyt kehittyvissä maissa sekä köyhiä että rikkaita.
On kuitenkin vielä tärkeämpää huomata, että samoin kuin globalisaatiomyönteisiltä myös länsimaisilta globalisaation arvostelijoilta on jäänyt huomaamatta markkinoilla vallitsevien erojen etninen ulottuvuus. Heillä on tapana nähdä varallisuuserot luokkaristiriitana eikä etnisenä konfliktina. Näkökulma saattaakin olla mielekäs edistyneissä länsimaissa, mutta etninen todellisuus on kehittyvissä maissa aivan toinen kuin Lännessä. Sen vuoksi globalisaation arvostelijoiden ehdottamat ratkaisut ovat usein lyhytnäköisiä ja jopa vaarallisia sovellettaviksi länsimaiden ulkopuolella.
Perimmältään globalisaation vastainen liike haluaa yhtä asiaa: lisää demokratiaa. Noam Chomsky, yksi liikkeen ylipapeista, onkin tarkentanut, ettei kysymys ole yleisestä ”globalisaation” vastaisesta taistelusta, vaan kamppailusta maailmanlaajuista ”uusliberalismia” vastaan, jota muutamat ”maailmankaikkeuden herrat” edistävät demokraattisen yhteisön kustannuksella. Maailman sosiaalifoorumissa Brasiliassa vuonna 2002 Lori Wallach Public Citizen -järjestöstä hylkäsi käsitteen ”globalisaation vastainen” selittäen, että ”maailmanlaajuisessa liikkeessämme on loppujen lopuksi kysymys demokratiasta, tasa-arvosta, moniarvoisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja elämän laadusta”. Wallach varoitti myös, että Maailmanpankin täytyy ”eri puolilla maailmaa joko taipua ihmisten tahtoon tai se kaatuu”. Näitä näkemyksiä heijastellen lukuisat kansalaisjärjestöt vaativat ”maailman köyhän enemmistön demokraattista vahvistamista”.
Jos otetaan huomioon etninen vuorovaikutus kehitysmaissa, pelkkä ”maailman köyhien vahvistaminen” ei riitä. Hutuenemmistön voimistaminen Ruandassa ei tuottanut toivottavaa tulosta. Eikä sitä tehnyt myöskään serbienemmistön vahvistaminen Serbiassa.
Globalisaation arvostelijat ovat oikeassa vaatimuksessaan, että maailmanmarkkinoiden tuottamiin valtaviin tuloeroihin on kiinnitettävä enemmän huomiota. On vaarallista pitää markkinoita kaikkivoipana ratkaisuna maailman köyhyyteen ja kärsimykseen, mutta samoin on vaarallista ajatella, että demokratia ratkaisisi kaiken. Markkinat ja demokratia saattavat pitkällä tähtäimellä tarjota eniten taloudellista ja poliittista toivoa kehittyvissä maissa ja entisissä sosialistimaissa. Lyhyellä tähtäimellä ne kuitenkin ovat osa ongelmaa.
Amy Chua: Maailma liekeissä – globaali markkinatalous, demokratia ja konfliktit. 426 s. Like 2006. Suomentanut Jaana Airaksinen. Kirja ilmestyy Helsingin Kirjamessuille 26.–29.10.
Amy Chua
