Teksti Tuomas Aivelo

Globalisaatio kohtaa gorillankin.

Mitä ekoturismi tarkoittaa? Alun perin tavoitteena lienee luontoon tutustuminen sen omilla ehdoilla, mutta nykyään mikä tahansa luonnon tuijottaminen myydään eko-sanalla. Hyvin harvoissa tapauksissa ekoturismissa on mitään ekoa.

Ranomafana on merkittävä ekoturismin kohde. Kansallispuistossa käy lähes 40 000 ihmistä vuosittain, ja reilu sata ihmistä tekee vuoden aikana tutkimusta puistossa. Monet turistit eivät kuitenkaan tuo rahaa alueelle. Keskimäärin turisti yöpyy Ranomafanassa alle yhden yön – eli suuri osa turisteista tulee käymään metsässä kahden–neljän tunnin kävelyn ajan ja jatkaa sitten matkaa. Rahaa ei siis jää paikalliselle liike-elämälle, vaan käytännössä kaikki jää kansallispuistojärjestölle.

Kaikki puiston kävijät kulkevat yhden sisäänkäynnin ja yhden polun kautta. Tästä jää selkeät jäljet: maa kuluu, kasvit eivät kasva hyvin ja monet eläimet häiriintyvät seuraamisesta. Ekoturismi kuluttaa luontoa, hyvinkin konkreettisella tasolla.

Markkinatalousihmisellä olisi selkeä ratkaisu: nostakaa hintoja. Eikö olisikin kätevää jos pienemmällä luonnon kulutuksella saisi saman määrän, tai jopa enemmän rahaa? Kansallispuistojärjestö pyrkii avaamaan puistoon lisää sisäänkäyntejä, jolloin turistilaumat jakautuisivat laajemmalle alueelle.

Määrä on merkittävä tekijä, mutta yksittäisetkin kohtaamiset voivat olla pahoja. Ensimmäisenä tutkimusta on tehty ihmisapinoilla, ja siksi parhaiten tunnetaankin turistien vaikutukset gorilloihin: flunssat, suolistomadot ja monet muut taudinaiheuttajat tarttuvat turisteista ihmisapinoihin. Gorillan kohtaaminen maksaa satoja euroa, joten gorillan kohtaamat ihmismäärät ovat suhteellisen pieniä. Tartuntoja tapahtuu silti huimia määriä. Globalisaatio kohtaa gorillankin.

Ekoturismi on aina haitallista luonnolle – ekologinen ratkaisu olisi olla matkustamatta. Ekoturismissa parhaimmillaan on kyse ”vähiten huonosta” vaihtoehdosta, joka voi tuoda paikallisille yhteisöille tuloja ja parantaa elintasoa. Keskustelu siitä, miten tämä tapahtuu, on vasta alussa.

Niin ollaankin perimmäisten kysymysten äärellä. Kenellä on oikeus nauttia kansallispuistosta? Rikkaimmilla, kaikilla vai puiston asukeilla? Uhrataanko puistosta yksi alue turisteille ja pidetään muut mahdollisimman luonnontilassa, vai jaetaanko turistipaine mahdollisimman tasaisesti? Pitäisikö luonnonystävän ylipäänsä matkustaa toiselle puolen maailmaa katsomaan puoliapinaa? Miten tämän pitäisi vaikuttaa minun matkustusratkaisuihini?