Elina Aaltio

Säästämällä ei säästä

Teksti Elina Aaltio

Tätä kirjoitettaessa käynnissä olevista hallitusneuvotteluista on paljastettu sen verran, että hallitusohjelman tavoitteet liittyvät hyvinvointiin, biotalouteen, normien purkuun, työllisyyteen ja kasvuun. Tarkempi ohjelma paljastetaan Voiman juuri mennessä painoon. Myös se tiedetään, että neuvotteluissa on ollut kivaa, ja yhteistyö jatkuu avokonttorissa.

Neuvottelujen tuloksia odotelleella yleisöllä ei välttämättä ole yhtä kepeät tunnelmat. Toukokuun puoli­välissä Juha Sipilä paljasti, että julkisia menoja leikataan ­karkeasti neljä miljardia euroa. Tarkkoja kohteita ei tiedetä, mutta on selvää, että suurimpiin menoeriin – sosiaali-, terveys- ja sivistysmenoihin – kajotaan tuntuvasti.

Sosiaalipoliitikolle uutinen on huono. Ei auta, että retorisella tasolla hallitusohjelman tavoitteiksi on mainittu hyvinvointi ja työllisyys, jos käytännössä ei ole rahaa tehdä niitä toimenpiteitä, joilla tavoitteet saavutetaan.

Jos kaatuilevat vanhukset halutaan saada viihtymään kotona, jonkun pitäisi olla pesemässä, pukemassa ja seurustelemassa. Jos nuori vailla arkirutiineja ja uskoa tulevaisuuteen halutaan saada työelämään, jonkun pitäisi olla kannustamassa ja patistamassa. Jos kaltoin kohdellun lapsen kasvu ja kehitys halutaan turvata, jonkun pitäisi selvittää asia ajoissa, tavata perhettä henkilökohtaisesti ja useampaan kertaan, tehdä huolellinen tilannearvio ja jatkaa pitkäjänteistä työskentelyä sekä lapsen että vanhempien kanssa.

Kaikki nämä ”jotkut” ovat julkisen sektorin työntekijöitä. Kaikkia näitä ”joitakin” on jo vuosia ollut liian vähän. Useat tutkimukset ovat todenneet, ettei sosiaali- ja terveysalan työntekijöillä ole riittävästi aikaa työskennellä koulutuksensa ja ammattietiikkansa mukaisesti. Paradoksaalisesti tehostamisen myötä niukenneet resurssit ovat pakottaneet tekemään työtä tehottomasti: kiireessä, pintapuolisesti ja mekaanisesti.

Julkisissa palveluissa kustannusvaikuttavuus on hassu juttu. Vaikuttava työ vie aikaa, sillä palvelut ovat vuorovaikutusta, ihmisen aikaa ihmiselle. Olennaisinta osaa palveluista ei voi hoitaa sähköisesti, etänä eikä pikana. Hyvinvoivat, omatoimiset ihmiset eivät tätä aina ymmärrä, sillä heille palvelu tarkoittaa sitä, että voi varata ajan auton katsastukseen netissä. He eivät muista, että toisten toimintakyky on alentunut niin paljon, että yksinkertaistenkin asioiden tekemiseen tarvitaan joku opastamaan kädestä pitäen. Tai että arki on niin yksinäistä, että tuon asian tekeminen yhdessä työntekijän kanssa on merkittävin ihmiskontakti viikkoon.

Toisin kuin usein esitetään, julkiset menot eivät ole loputonta rahan kaatamista kaivoon. Kun ihminen saa todellista apua, lopulta hän jo pärjääkin omillaan. Palvelukierre voidaan katkaista, ja rahaa säästyy.

Jos saisin päättää, hyvinvointia tavoittelevassa hallitusohjelmassa satsattaisiin kunnolla julkisiin palveluihin. Sillä saataisiin kurottua hyvinvointivaje umpeen, parannettua työllisyyttä, ja rahaakin säästyisi tulevaisuudessa paljon.

Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan tutkija ja tietokirjailija.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu