Matinpoika-kansi

Levyt

Matinpoika-kansi

Matinpoika

Nostalgia EP

Överdog 2015

Nostalgiatrippi

Lavarunoskenestäkin tunnettu Paul Mattsson, eli Matinpoika, pyöräytti soundeilta, sanoituksilta ja formaatiltaan läpeensä nostalgisen ep:n. Nostalgia EP julkaistiin kasetilla, joka palauttaa arvostelijan – ja oletettavasti artistinkin – nuoruuden muisteloihin.

Viime aikoina suosiota kasvattaneissa c-kaseteissahan ei faktisesti ole mitään järkeä noin teknisesti katsottuna. Epäkäytännöllisiä ja hauraita ovat – ja silti erittäin makeita. Onneksi levy-yhtiökin ymmärtää, että kassu on tosiaan aika hankala formaatti, eikä niitä kassudekkejäkään ole jokaisella. Nostalgia-kassun mukana seuraa latauskoodit, jotta kassun voi säästää hypistelyä varten ja musiikin soittaa koneen kautta.

Varsinkin ep:n avausraita tuo mieleen nuoruuteni ysäriräpin ja poikkeaa oikeastaan hätkähdyttävän paljon nykytouhuista. Vaikka liika nostalgia ei ole koskaan hyväksi, on jotenkin riemastuttavaa huomata hiphopin saavuttaneen sen iän, että menneen perään voidaan haikailla ihan asiallisesti ja uskottavasti. Biisistä tehdyllä videolla jopa käytetään häpeilemättä vanhoja filminpätkiä Olarissa skeittaavasta pikku Paulista ja kavereista.

En oikein keksi muuta valitettavaa kuin ep-formaattiin toki kuuluvan lyhyyden: olisi tätä enemmänkin kuin viisi biisiä kuunnellut. Jatkoa odotellessa siis.

Jari Tamminen

★★★★

Jukka-ja-mimmit

Jukka ja Jytämimmit

Jytää vaan

Keltaiset levyt 2015

 

Jytää karva­nopilla, kiitos!

Tämä levy on luotu peltojen keskellä auringon paisteessa kruisailuun. Vaikka Jukka ja Jytämimmit taittaa matkaansa moottoripyörällä, menopeliksi sopisi jo julkaisuformaattien (toistaiseksi cd ja kasetti) ja -ajankohdankin perusteella tyypillinen kesäautoritsa, vanha Corolla tai vastaava, mieluiten karvanopilla ja Wunderbaumilla varustettuna.

Homma haisee klassiselta autoilu-rockilta poppisvivahteilla tuunattuna. Genreä vaivaava överiksi vedetty machoilu loistaa poissaolollaan, ja hommat hoidetaan hyvänmielen pilke silmäkulmassa vailla ummehtuneisuuden häivää.

Jukka ja Jytämimmit ammentaa Jukka Nousiaisen soololevyn tapaan siekailematta vanhoista klassikoista, mutta kekseliäästi ja omintakeisella tavalla. Jytä-Yamaha kumartaa AC/DC:n suuntaan, Vauhtikuningatar puolestaan flirttailee Turbonegrolle. Tyylipuhtaan kokonaisuuden viimeistelee balladihtava
Ei mun aikani ole vielä.

Kirsikkana moottoriöljyvanukkaan päällä patsastelevat kujeilevaan sävyyn kirjoitetut lyriikat, jotka saavat aikaan spontaaneja hymyjä läpi tuotoksen. Suomen suven festarireissujen virallinen soundtrack on sitä myöten päivitetty 2010-luvulle.

Mikko Sauli

★★★★1/2
Tapanilatapes1

Useita esittäjiä

Tapanilasessiot #1, #2 ja #3

Ghetto Tyylit 2015

UG:n marginaalissa

Tapanilasessiot on sukellus ug-räpin kulissien taakse. Vuosina 2010–13 joukko vähemmän-mainstream-räppäreitä kokoontui viikoittain Helsingin Tapanilassa sijaitsevaan puutaloon fiilistelemään. Neliraituri nauhoitti hetkessä syntyneet tekstit ja taustat, ja tarvittaessa kuulokkeet ajoivat mikrofonin virkaa (pro tip: kytkemällä kuulokkeet mikkilähtöön, ne toimivat mikrofonina). Soundi on melkoisen ghetto, eikä nauhoituksia ole viilattu jälkikäteen. Välillä biisit jäivät keskentekoisiksi, kun tekijälle tuli kiire yön viimeiseen bussiin tai muuten vaan aika tai voimat loppuivat kesken. Eihän näitä julkaistavaksi ole alkujaan tarkoitettu.

Kolmetuntista pakettia tutkiskellessa on pakko arvostaa sen dokumentaarista luonnetta. Kokonaisuus tarjoaa hienostelemattoman katsauksen skeneen, joka ei ole erityisen ulospäinsuuntautunut. Uskallan väittää, että hetkessä syntyvän mielihyvän lisäksi tämä kokonaisuus tulee säilymään hienona historiikkinä aikamme (stadilaisen) ug-räpin tilasta.

Laskelmointi loistaa poissaolollaan, kun RPK, Aqustiikka, Ameeba, Plankton, Khid, Tono, Moonlit ja muut pääsevät ääneen. Kolmetuntinen, kolmella c-kasetilla julkaistu paketti on melkoinen monoliitti. Kokonaisuuden hahmottaminen ei onnistu hetkessä, mutta kuvittelisin tämän tarjoavan kiinnostavia löytöjä vielä pitkään.

Jari Tamminen

★★★★★
Hard-Action

Hard Action

Sinister Vibes

Svart Records 2015

Rawk!

Hard Actionin yhteydessä on mainittu Detroitin särmikäs rock’n’roll-perinne. Muskelirokkareita ja protopunkkareita enemmän mieleen tulee myöhempien aikojen action rock, laji, jolla on epämuodikas maine mutta myös omat klassikkonsa. Kitarapauhua kuunnellessa tuleekin Stoogesia enemmän mieleen Hellacopters.

Bändin esikoislevyltä Sinister Vibes on hetkittäin kuultavissa myös aavistus metallivaikutteita, mutta selvää on, etteivät nämä kaverit spandekseissa heilu. Vaikutteita selittävät soittajien taustat, joihin mahtuu bändejä kuten Speedtrap, Forced Kill ja Death Toll 80K.

Hard Action ei ole Detroitista eikä myöskään Tukholmasta. Kitaravetoisen musiikin veijarit vaikuttavat Kouvola–Helsinki-akselilla. Tämä todistaa jälleen tuon kämäisen kaupungin – ja viittaan tällä nyt Kouvolaan – käsittämättömästä lahjakkuuden ja asenteikkaan ilmaisun tulvasta. Ilmeisesti siellä on myös aikaa opetella kitarointia mutta häpyä jättää tiluttelu kohtuumääriin.

Vaikka suurta rock-innovaatiota on levyltä turha etsiä, löytyy siltä kaikki tarpeet lauantai-illan ajelulle. Kaasua, kaarteita ja kaljanhuurua. Vokalisti-kitaristi Günter Kiviojalla ei ole kummoisesti sanottavaa, mutta hän sanoo sen vakuuttavasti.

Kaisu Tervonen

★★★1/2

Kommentoi Facebookissa
sir_elwood

Levyt

sir_elwood
F&KPN_cd_kansi_NETTI-500×500
likainenetela
VastarannanSiili
FirstAidKit

Sir Elwoodin
vieraskirja:
Sinä iltana sataa

Ratas 2015.

Vieraskirja täynnä taidetta

Sir Elwoodin hiljaiset värit -yhtyeen Jussi Virtanen ja Juha Lehti tarjoavat sivuprojektillaan musiikin käsikynkkää Ilpo Tiihosen teksteille.

Riimitaiturin runoiksi kirjoitettuja rivejä lienee ollut antoisan työlästä pujottaa rytmiin ja säveliin. Kahden eri lajin niveltäminen yhdeksi on nyt osattu tehdä onnistuneesti.

Melankoliaa kiehkuroiva elwood-henki istuu ystävänä runojen puhujien kanssa saman tuoppiromantiikan nurkkapöytään. Ehkä eniten uusien toverusten yhteistä maata lohkeilee esille laulusta Kultainen piikki. Sen symbolinen sunnuntai avartaa ikkunoistaan tuoreita kielikuvia, ja soi utuista lohtua läheisiään kaipaaville.

Kokonaisuus on maalattu puhtailla saundeilla, tyylillä ja taidolla. Soitinvalinnat ja sovitukset luovat vaihtelua. Tiukkaa tekee välillä, mutta rimat pudottava ylitaiteellisuus vältetään.

Lehden duettovalssi Ritva Oksasen kanssa on karheanpaljas. Rannalla-kappale on runonakin solmittu kerroksiin: Tässä ollaan / eikä meistä/ mikään matkalle lähtenyt / jokin varjo vain tuli ja meni/ ja nyt se /meidät on läpäissyt/.

Yksinkertaisesti: monitaiteellinen, syvällinen ja korkeatasoinen albumi.

Marko Laihinen

Faarao &
Kakspäinen narttu:

Kukaan ei korvaa äitiä

Helmilevyt

Suomibluespunksaarnaa tai mitä tämä on?

Levyn kansi varoittaa kuuntelemasta levyä yksin, tai jos on heikko pumppu. No, otin yöllisen riskin.

Albumin sisällöstä vastaavat Faarao Pirttikangas, Pekko Käppi ja Juhana Nyrhinen. Tunnustan, etten tällaista tyylilajien mikstuuraa ole koskaan ennen kuullut. Seinän takaa demppaavien punk-saundien sisältä könyää John Lee Hooker -tyyppinen junnaava säröbluespoljenta. Rytmit eivät kirpoa ripeiksi missään vaiheessa.

Ja välillä levyllä soi pari raitaa köörilaululla joilattua virrenveisuuta. Uskonnollisten sanoitusmateriaalien käyttö hämmentää omassa punk-odotteessani – vittuillaanko tässä vai ei? En osaa sanoa.

Avausraita käy kurkku suorana heti asiaan kuten Albert Camus’n Sivullinen. Äiti on kuollut, siitä lähtevät nämäkin raiteet. Sanoituksellisesti LP on epätasainen, kuten biisitkin. Tällaisessa sekoite-genressä niin ehkä pitää ollakin. Tietoinen valinta lie myös levyn äänityksen yleissoundi, jota joku voisi luonnehtia astmaiseksi neliraitanauhurin treenikämppä-taltioinniksi 80-luvulta.

Tämä oli kyllä aika helppo kiertää korvalehdeltä irti. Ilman pinsettejä.

MARKO LAIHINEN

Buddha Surfers:

Ubóom!

Funky Buddha

Oranssinpunaista afrobeatia Tampereelta

Yhtyeen eri musiikkityyleistä rakentuva perussaundi on tuhti, mutta keinahtelee samalla kevyesti. Levy ei sisällä tahallaan ärsyttäviä ainesosia, kulmat on pyöristetty. Ympäripyöreyskin uhkaa. Soitannassa tuulahtaa selkeitä aineksia progesta, funkysta ja jazzista. Egam-kappale hidastaa välillä reggae-askellukseenkin.

Groovea on onnistuttu muusikkojen toimesta kiertämään levylle tiukasti ja jengoilleen. Näkyy ja tuntuu, että takana on jo useita vuosia yhteistä soittotaivalta. Uskoakseni livenäkin biisit toimivat.

Buddhasurffareita globaalin musiikin laineilla johtaa Senegalista lähtöisin oleva laulaja-perkussionisti Ismaila Sané. Hänen kanssaan lautailevat Tommi Laine, Jarno Forsman, Timo Kaaja ja <Timi Härkönen.

Kokonaisuutta laimentava on täytejuttu Ugh! We come in peace. Se on kolmena alle minuutin kappaleena muiden biisien välissä.

Bonuksena on biisistä Dinding blues tehty musiikkivideo. Ihan tyylikäs. Kuvamateriaali nojaa tiukkoihin lähiotoksiin ihmisistä, ja se on dipattu afrikkalaisen iltapäivän kuumiin väreihin.

MARKO LAIHINEN

Vastarannan Siili:

Vastarannan Siili

Sound of Finland
2014

Jorauskelpoista lastenmusaa

Vastarannan Siili on muun muasta Aknestikista tutun Jukka Takalon ja lastenorkesteri Soivan Siilin yhteisprojekti. Levyn rempseät kappaleet käsittelevät alle kouluikäisen maailmassa relevantteja, joskin myös lastenmusiikissa kovin käytettyjä kysymyksiä, kuten sääntöjä, tylsistymistä ja karkinsyöntiä.

Lähetystymistavassa on onnistuttu. Tyylilajit liikkuvat Kuuminta hottii -biisin metalliriffeistä Pois alta -biisin reggaepoljentoon ja Ei mittään bluesiin. Sanoitukset ovat riittävän yksinkertaisia. Kolmevuotiaskin diggailee hihitellen. Sävelkulutkin ovat yksinkertaisia, mutta mukaansatempaavat sovitukset houkuttelevat lapsen jopa tanssimaan.

Osan biiseistä laulavan Jukka Takalon äänestä voi olla montaa mieltä. Itselleni se aiheuttaa kylmiä väreitä väärällä tavalla, tuoden mieleen Aknestikin pateettisen miespopin.

Yhtä biisiä on pakko hmetellä: Pimeä huone huutaa -kappaleen sanoitukset saavat sekä lapsen että aikuisen pelkäämään verhon takana näkyvää valkeaa oliota.

Kokonaisuutena levy täyttää tarkoituksensa hyvin.

Minna Sumelius

First Aid Kit

Stay gold

Columbia, 2014

Ensiapupakkaus, josta kaikki tykkää

First Aid Kit on bändi, joka esiintymisellään on saanut Patti Smithin itkemään. Se on myös bändi, jonka musiikista sekä minä että äitini pidämme. Ruotsalaisten, kaksikymppisten sisarusten Klara ja Johanna Söderbergin tunnelmallinen folk tuntuu itse asiassa sopivan melkein kaikille. Jopa musikaalisesti täysin lahjaton ihminen – kuten allekirjoittanut – kuulee, että kyseessä on bändi, joka osaa asiansa.

Olen pitänyt myös First Aid Kitin aiemmasta tuotannosta. Verrattuna edellisiin kahteen albumiin Stay gold on musiikillisesti eheä ja tasainen. Ehkä jopa liiankin tasainen siinä mielessä, että mikään kappale ei nouse hirveän vahvasti esiin. Tykkäsin erityisesti siitä, miten levy päättyi A Long Time Ago -biisiin.

Omilta korvanapeilta kuunnellessa tämä toimii oikein hyvin, ja levy oli tehokuuntelussa koko joululoman. Kaikki tykkäsivät tai kukaan ei ärsyyntynyt.

Li Andersson

Kommentoi Facebookissa