Johanna Vuoksenmaa

Biljardipallot liikkeessä

Teksti Tuomas Rantanen Kuvat Sanni Seppo

Johanna Vuoksenmaa tekee elokuvia itselleen tärkeistä asioista.

Viikossa aikuiseksi

Kamera ei toimi. Painan laukaisijaa uudestaan, mutta salama ei välähdä. Edes sulkijan ääntä ei kuulu. Vääntelen turhautuneena nappuloita eri suuntiin, mutta kuolleelta vaikuttaa. Pahuksen lainakamera.

Johanna Vuoksenmaa istuu kärsivällisesti elokuvatuotantoyhtiö Dionysos Filmin Kalliossa sijaitsevan toimiston sohvalla. Viereisellä pöydällä Buddha-patsas hymyilee ymmärtäväisesti.

Koko toimiston värimaailma on yltäkylläinen kuin Vuoksenmaan elokuvissa, mutta se jää nyt tallentamatta.

Tämä tietää oikealle kuvaajalle kalenterijumppaa, sillä Johanna Vuoksenmaan aikataulu on viime viikot ollut tiukasti ohjelmoitu. Hänen ohjaamansa elokuva 21 tapaa pilata avioliitto oli yli 400 000 katsojallaan vuoden 2013 katsotuin elokuva Suomessa. Nyt helmikuussa ensi-iltaan tuleva Viikossa aikuiseksi on saanut paljon mediahuomiota, mutta sen eteen pienessä yhtiössä onkin huhkittu hiki hatussa.

”Teos syntyy minusta vasta kohdatessaan katsojan. Jotta niitä katsojakontakteja sitten saisi, sen eteen on paras olla valmis tekemään työtä. Olemme myös halunneet tehdä markkinointia itse varmistaaksemme, etteivät ihmiset menisi katsomaan elokuvaa väärin odotuksin. Tosin niinhän se silti menee, että lehdissä sitten intoillaan lähinnä jostain sekasaunomisesta tai siitä, kuinka Johanna Vuoksenmaa tienasi taskurahaa alastonmallina”, ohjaaja nauraa.

Vuoksenmaa kertoo hakeneensa Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjalle ensimmäisen kerran 19-vuotiaana. Ennen elokuvauraa hän päätyi kuitenkin kymmeneksi vuodeksi kuvataiteen maailmaan.

”Jossain vaiheessa huomasin, että teokseni olivat enimmäkseen kommunikatiivisia ja dokumentaarisia, aika poliittisiakin. Tein esimerkiksi näyttelyn miehensä tappaneiden naisten muotokuvista, suuren freskon laitapuolen kulkijoista ja Daavidin patsaan, jonka suulla poliitikot esittivät vaalipuheita.”

Ilmaisun kehityssuunnan ohella takaisin elokuvalinjalle houkutteli se, että elokuvien kautta on mahdollisuus tavoittaa paljon suurempia yleisöjä. Uravalintoja on tullut murehdittua vain vähän.

”Kutsumusvalintojen keskellä on vaikea kuvitella sitä puun toista oksaa, eli miten olisi käynyt, jos olisi jossain kohtaa mennyt toiselta puolelta jotain pujottelukeppiä. Olisiko sitä sitten päätynyt mustaan rinteeseen vai ajanut tasamaalle?”

Elokuvaohjaajan, käsikirjoittajan ja kuvataiteilijan roolien ohella Vuoksenmaalla on kokemusta televisiosarjojen ja kuunnelmien tekijänä sekä esimerkiksi Pepe Willbergin ja Johanna Kurkelan kappaleiden sanoittajana. Hänestä on luontevaa valita väline ja työskentelytapa kulloinkin esillä olevan idean mukaan.

”Työskentely on minulle sillä lailla kaksinapaista, että nautin itsekseni kirjoittamisesta ja juttujen keksimisestä, mutta tykkään myös paljon yhdessä innostumisesta.”

Samalla Vuoksenmaa korostaa, ettei näe viihdettä ja taidetta toistensa vasta­kohtina.

”Pyrin siihen, että voisin tehdä teoksia, jotka puhuttelevat ketä vain kadulla vastaan tulevaa. Silti teoksen sisällä on hyvä olla portaita, joita pitkin voi kavuta syvemmällekin, jos on siihen välineitä ja kykyä.”

Vuoksenmaa tunnetaan ennen kaikkea komedioistaan, mutta television puolella hän on ohjannut myös draamasarjoja, kuten Joku kaltaiseni -trilleriä ja Maria Kallio -rikos­poliisi­sarjaa.

”Olen halunnut kokeilla muutakin, mutta koen vierailleeni toisissa lajityypeissä lähinnä jatkokoulutuksessa. Tuotannot ovat pitkiä rupeamia, joten ajattelen, että miksi en tekisi juuri komediaa, kun nautin siitä itse eniten.”

Ohjauksessa Vuoksenmaa kertoo suosivansa sellaista kapellimestarin roolia, jossa pystyy ilmaisemaan jotenkin ymmärrettävästi tahtonsa suunnan ja tekemään päätöksiä siitä, mikä on riittävän hyvää lopputulokseen jätettäväksi. Tekstiä tehdessä taas keskeistä raaka-materiaalia ovat omat kokemukset.

”Omat halut ja pelot ovat ainoa tunnetiedon lähde, mihin on ainakin osittain esteetön pääsy. Mukana on myös itsensä häpäisemistä: että uskaltaa antaa päähenkilöiden olla yhtä ajattelemattomia kuin itse joskus on.”

Vaikka Vuoksenmaan töissä painottuvat tilannekomiikka ja ihmissuhdesotkut, yleensä niiden tarinat ankkuroituvat elämän käännekohtiin ja eksistentiaalisiin kysymyksiin. Esimerkiksi Toinen jalka haudasta käsitteli uhkarohkeasti kuolemaa ja kuoleman pelkoa.

Katsojille se taisi olla liian rankkaa, koska elokuvan yleisömäärä jäi vähäiseksi.

”Teimme virheen ehkä enemmän markkinoinnissa kuin aiheessa. Kukaan ei halua miettiä vielä tänään kuolemaa, mutta juuri kuolemalla elokuvaa mainostettiin julisteissakin. Esimerkiksi äitini, joka käy yleensä katsomassa kaiken tekemäni, tuntui tämän elokuvan kohdalla lykkäävän asiaa pitkään. Jos kaikki katsojat ajattelevat näin, elokuva katoaa nopeasti saleista.”

Mutta voiko komedia mennä liian pitkälle?

”Ihan kevyissäkin aiheissa voi mennä liian pitkälle, jos ne tehdään ihmistä kunnioittamatta. On kahta naurun lajia; puhdasta ja likaista. Likainen nauru on sitä, kun nauretaan toiseudelle, jollekulle, jonka yläpuolella ollaan olevinaan. Puhdas nauru taas on sitä, että nauraa toisten toiminnan kautta itselleen. Uskon myös, että nauraessaan ihminen rentoutuu ja on paljon enemmän auki. Sen mielentilan kautta voi saada salakuljetettua tärkeitä asioita.”

Vihjailen johdattelevasti havainneeni Vuoksenmaan elokuvissa paljon ”naisia hermoromahduksen partaalla” ja ”miehiä jotka eivät osaa sanoa ei”. Ohjaaja tattuu syöttiin ja kertoo innostuneesti esikuvistaan.

Bergman, Allen ja Almodóvar ovat se laidun, missä tämä lehmä laiduntaa nauttien milloin ruohotupsun Bergmanin tunteiden täsmällisestä kuvauksesta, milloin Allenin kepeästä älyllisyydestä ja ­Almodóvarin absurdista hurjuudesta. Susanne Bier ja Lukas Moodysson ovat minulle tärkeitä myös, samoin Josef ­Fares. Synkistä draamoista voisi mainita Lars von Trierin Breaking the Wavesin. Scorsesestakin diggaan tosi paljon ehkä eniten siksi, että hän on tehnyt hyvin erilaisia elokuvia, aina käsikirjoituksen hengessä. Esimerkiksi Cape Fear on minulle rakas. Siinä kuvataan, miten voimakas seksuaalisuuden peto voi vaania teinitytössä ja mitä siitä seuraa.”

Television puolelta hän luettelee Yle Femiltä tulleet Helteisen helmikuun ja Vallan linnakkeen.

Mullan alla -sarja oli myös mieluinen. Girlsin tyttönäkökulma oli kiinnostava ja vallankumouksellinenkin, mutta syvyyssuuntaan jotenkin kevyt minun makuuni.”

Nais- ja miesohjaajien tasa-­arvon Vuoksenmaa katsoo vahvistuneen viime vuosina merkittävästi. Ainakin Suomen pienissä elokuvapiireissä erot ovat hänen mukaansa suurempia yksilöiden kuin sukupuolten välillä.

”Silti naiskäsikirjoittajat varmaan kirjoittavat keski­määrin hiukan erilaisista aiheista kuin miehet. Kun sitten elokuvan rahoitus­järjestelmien portinvartijat ovat usein miehiä, on todennäköistä, että tuotantoon pääsevät helpommin keskimäärin enemmän miesten mielestä kiinnostavista aiheista kertovat elokuvat. Näihin portinvartijapaikkoihin olisikin hyvä saada molempia suku­puolia.”

Nousukaudessa oli näkyvästi esillä luokkanäkökulma, mutta muuten Vuoksenmaan elokuvissa yhteiskunnallisia teemoja käsitellään vähemmän suoraan. Se ei tarkoita, ettei niitä olisi. Omien sanojensa mukaan hänellä ei ole muuta agendaa kuin ”oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon, tasapuolisuuden ja suvaitsevuuden agendat”.

Hän mainitsee esimerkiksi Kumman kaa -tv-sarjan, jota pitää kiinnostavana nimenomaan vallankäytön näkö­kulmasta.

”Kyse oli siitä, miten hierarkioiden nyrjäyttäminen ja aikuisten lapsellisuuden näyttäminen onnistuvat kevyen komedian keinoin.”

Viikossa aikuiseksi -elokuvan taustalla taas oli halu pohtia omaa haluttomuutta kohdata erimielisyyttä.

”Olen halunnut uskoa, että jos rakastan jotakuta, meidän pitäisi olla samaa mieltä vaikkapa politiikasta. Olen myös saattanut blokata jonkun somessa, jos hänen kavereidensa mielipiteet oksettavat minua. Erimielisyyden etiikka tarkoittaa, että jos haluaa oppia uutta ja kasvaa, pitää altistua dialogille erimielisten kanssa.”

Tähän liittyy ajatus, että kaikesta pitää voida tehdä huumoria ja kaikesta pitää voida puhua.

”Sananvapauden suhteen se kohta, mistä jakku puristaa, vaihtelee aikakausittain. Samalla on paljon paikkoja, missä sananvapaus puuttuu kokonaan. Siksi haluan taistella sananvapauden puolesta.”

Innostun lopuksi esittämään Vuoksenmaalle haasteen. Mistä aiheesta hän työstäisi elokuvan, jos häneltä pyydettäisiin tähän aikaan ja sen ongelmiin mahdollisimman hyvin osuvan draamaelokuvan käsikirjoitusta?

”Elokuva voisi olla maahanmuuttoasioihin liittyvä. Sellainen, jossa pyrittäisiin katsomaan asioita monesta kantista ilman, että olisi etukäteen selvästi päätetty, mitä lopulta halutaan sanoa. Tätä voisi sitten myllätä komedian keinoin. Ai, eikö se saanut olla komedia? No, sitten se voisi olla nuorten

­elokuva neurologisesta erilaisuudesta tai muuten vammaisuudesta ja erilaisena olemisesta. Vaikka voi olla, että komediana sekin toimisi parhaiten.”

Entä mikä taiteen tehtävä loppujen lopuksi on? Mihin sitä tarvitaan?

”Taiteen tehtävä on nostaa asioita esiin, saattaa niitä yllättäviin suhteisiin toistensa kanssa ja sitä kautta pitää ihmisten mielet liikkeessä. Jos menee taidenäyttelyyn tai elokuviin ja tulee ulos sieltä ilman, että yksikään biljardipallo lähtee mielessä liikkeelle, silloin taide on mokannut.”

Aikuisuuden mysteeri

Johanna Vuoksenmaan elokuvissa hermoromahduksen partaalla huojuvat, mutta sisimmältään hyväntahtoiset ihmiset kipuilevat parisuhdekriisien tai muiden käännekohtien kanssa.

Viikossa aikuiseksi on kesän kirkkaissa väreissä hehkuva elokuva, jossa joukko toisilleen vieraita ja erilaisessa elämäntilanteessa olevia miehiä ja naisia päätyy Turun saaristossa pidettävälle henkisen kasvun leirille.

Kaikki epäonnistuvat alkuperäisten tavoitteidensa saavuttamisessa surkeasti. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – aitoa ihmisenä kasvua tapahtuu.

Leiriolosuhteisessa kuvattu ensemble-elokuva pelaa ryhmädynamiikalla. Kaikille omalla tavallaan ristiriitaisille henkilöhahmoille riittää tilaa, mutta Minttu Mustakallion esittämä näkökulmahenkilö Saara on omassa tavismaisessa itsekärvistelyssään aivan erityisen valloittava.

Elokuva on yhtä aikaa kepeä ja salaviisas. Pohjimmiltaan se on elämänmakuinen pamfletti itsellisyyden ja suvaitsevuuden puolesta.

Tuomas Rantanen

Johanna Vuoksenmaa: Viikossa aikuiseksi

Ensi-ilta 23.1.

Kommentoi Facebookissa