Matkja

Winterreise – vaeltavan torvensoittajan matkassa

Winterreise – vaeltavan torvensoittajan matkassa

Schubtin Talvinen matka

Ian Bostridge

☆☆☆☆☆




”Saksa ei olisi voinut yhdistyä ilman saksalaista taidetta, tiedettä ja musiikkia – eikä varsinkaan ilman saksalaista liediä”, kirjoitti valtakunnankansleri Otto von Bismarck 1892.

Saksalaisen laulun suurin säveltäjä on ollut Franz Schubert, joka syntyi Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan kuuluneessa Wienissä 1797. Hänen laulusarjansa Winterreise on lajinsa paras musiikin historiassa. Se kuuluu länsimaisten ihmisten yhteiseen kokemuspiiriin samalla tavalla kuin Shakespearen ja Danten runous, Van Goghin ja Picasson maalaukset sekä Bronten sisarusten ja Marcel Proustin romaanit.

Englantilainen lied-laulaja ja Oxfordin yliopiston musiikinprofessori Ian Bostridge (s. 1964) on kirjoittanut Winterreisesta 500-sivuisen kirjan Schubertin Talvinen matka (Basam, 2015), jossa hän sanoo, että noin 70 minuuttia kestävän Winterreisen ”viimeisen laulun jälkeinen hiljaisuus on käsinkosketeltava – vain Bachin passio voi päättyä vastaavaan”. Eikä Winterreisen jälkeen lauleta ylimääräisiä, koska se on siinä, kuten Antero Mertaranta sanoisi.

Winterreisen sanat ovat Wilhelm Müllerin 24 runoa käsittävästä antologiasta Vaeltavan torvensoittajan säilyneistä papereista koottuja runoja. Noissa teksteissä vaeltaja tekee talvista matkaa, eikä laulujen kuuntelija oikein pääse selvyyteen siitä, mikä mies tuo vaeltaja on. Vaikeaa hänellä joka tapauksessa on, niin kuin oli Schubertillakin. Viimeiset viisi vuotta hän sairasti vaikeaa syfilistä ja kuoli 31-vuotiaana.

Winterreisea on tietenkin tutkittu ja tulkittu paljon. Bostridge kirjoittaa, että Schubertin tekstivalinnat kielivät hänen poliittisesta tyytymättömyydestään, ja voidaan helposti tunnistaa, miten tarkasti hän osasi lukea Müllerin runojen kumouksellisia viittauksia. Talven kylmyys ja elämän kolkkous lauluissa rinnastuvat poliittisen ja sosiaalisen järjestelmän kylmäkiskoisuuteen. Esillä on itsetyytyväinen porvarillinen maailma, joka elää yhä enemmän omistamisen unelmista. Siis ajankohtaista edelleen, kun Jorma Hynninen kesällä 2016 esittää Winterreisen jäähyväiskiertueellaan Kauniaisissa, Naantalissa ja Savonlinnassa.

Vallankumouksellinen agitaattori Schubert ei kuitenkaan ollut, kunhan vain oli vanki turhauttavan elämänmuodon kahleissa, joita kalisteli. Tähän Bostridge lisää, että ”jos filosofian tarkoitus ei ole vain tulkita vaan myös muuttaa maailmaa, mikä sitten on taiteen tehtävä”.

VIERAANA TULIN,
VIERAANA LÄHDEN

Bismarclin hehkutukseen liittyen voi ottaa esille sen, että kuukautta ennen Hitlerin kukistumista oli saksalainen tenori Peter Anders viimeistelemässä Winterreise-levytystään Berliinissä. Siitä oli tulossa osa saksalaisten laulujen kokonaisuutta, jonka oli suunnitellut Göbbelsin alainen, pianisti Michael Raucheisen. Jäi kesken, mutta onneksi pysähtyi myös natsibarbaria.

Jo aikaisemmin 1942 oli Hans Hotter laulanut Winterreisen levylle Raucheisenin säestämänä. Omintakeinen filosofi Slavoj Zizek on pohtinut tilannetta, kun saksmannit kuuntelivat levytystä Stalingradin juoksuhaudoissa pakkasessa 1942-43:

”Eikö Winterreisen aihe resonoikin ainutlaatuisella tavalla tuon historiallisen hetken kanssa? Eikö sotaretki Stalingradiin ollut kuin jättiläismäinen Winterreise, jolla jokainen saksalaissotilas saattoi toistaa mielessään laulusarjan avaussanat: Vieraana tulin, vieraana lähden? Eivätkö seuraavat säkeet heijasta heidänkin kokemustaan:

Nyt maailma on niin synkkä.
Tie lumeen hautautuu.
En matkani aikaa, määrää,
voi itse valita.
On löydettävä tieni
näin pimeässäkin.

Ei niin kaukaa haettu tämä sotateema, sillä Wilhelm Müller kirjoitti runonsa sen jälkeen, kun Napoleonin ”Grande Armée” oli palannut omalta synkältä talvireissultaan Venäjältä 1812.

UNTER DN LINDEN

Winterreisen viides laulu on Der Lindenbaum (Lehmus). Siitä on tullut Schubertin suosituin laulu, joidenkin tulkintojen mukaan se on kaikkein suosituin lied, joka elää omaa elämäänsä kansanomaisempana versiona esimerkiksi yhteislauluriennoissa.

Lehmus on saksalaisille tärkeä. Berliinin historiallinen pääkatukin on nimeltään Unter den Linden (Lehmusten alla), alku jo 1600-luvulla. Müllerin runossa vaeltaja on kaivertanut lehmuksen kuoreen rakkauden sanoja, sen oksat humisevat ja kutsuvat luokseen, ”löydät rauhasi täältä”.

Myös Gustav Mahler tunsi lehmuksen merkityksen. Hänen omassa runossaan kasvaa tien varrella lehmus, ”jonka luona ensi kerran unen rauhan sain, alla lehmuksen, jonka kukat satoivat ylleni lumen lailla”. Bostridge käsittelee lehmuksen merkitystä myös Thomas Mannin Taikavuoressa.

Kommentoi Facebookissa