Näyttökuva 2018-9-18 kello 14.09.26

Vedenpaisumus aikanamme

Vedenpaisumus aikanamme

Den Stora Elden

Roland Schimmelpfennig & Anders Carlsson

Viirus-teatteri

☆☆☆☆



Viiruksen Den Stora Elden on ilmastomuutoksesta ja pakolaispolitiikasta fabuloiva aikuisten satu


Esityksen pitkä alkujakso nojaa esineteatteriin. Siinä näyttelijät liikuttelevat lavalle rakennetun pienoismallin pikkuruisia ihmis- ja eläinhahmoja. Nämä tapahtumat heijastetaan suurennettuina lavan edessä olevalle läpikuultavalle jättikankaalle niin, että katsojat näkevät yhtä aikaa miniatyyrimaailman yksityiskohdat ja sen takana häämöttävän kokonaisuuden.

Yhdistetynä sadunkertojan taustaääneen vaikutelma on myös hetken aikaa kuin Yleisradion lastenohjelmien legendaarisen Kylli-tädin kuvakerronnan maneereita olisi päivitetty tähän aikaan.

Edellä kuvattu on vain yksi esityksessä hyödynnettävä esittämisen muoto. Toisissa kohtauksissa näyttelijät Maria Ahlroth, Martin Bahne, Iida Kuningas, Oskar Pöysti ja Jessica Raita tuottavat draamateatterin ja mimiikan keinoin tarkennettua kuvaa minimaailman asukkaiden kohtaamisista. Toisinaan näitä tilanteita vahvistetaan heijastuskankaan lähikuvilla, välillä ne tapahtuvat kameroista piittaamatta.

Kyseessä on Viirus-teatterissa 14.9. ensi-iltaan tullut Den Stora Elden. Se on yhteiskunnallisesti ajankohtaisista teemoistaan tunnetun saksalaisen Roland Schimmelpfennigin tuore näytelmä, jonka on ohjannut Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen näyttelijäntyön professori Anders Carlsson.

Näytelmän vertauskuvallinen tarina kertoo kahdesta idyllisestä maalaiskylästä, joita erottaa toisistaan vain kapea puro. Ympäristömuutoksen äkillisesti eskaloituvat vaikutukset ryhtyvät kurittamaan vain toista kylistä. Naapurin puolella tämä johtaa vahvistuvaan haluun eristäytyä omilleen. Vanhat ystävyyssuhteet ja kaupankäynti – kuten Romeo ja Julia -asetelmaa lainaava rakastavaisten suhdekin – kärsivät kylien väliin nousevien fyysisten ja henkisten muurien myötä.

Kurjuuden ja nuivuuden kärjistyessä kyliä erottava puro kasvaa joeksi ja sitten mereksi. Onnen lopulta kääntyessä ympäristömuutoksen tylyn haasteen kokevat kantapään kautta myös ne. jotka erehtyivät ensin ajattelemaan olevansa parhaassa turvassa omiensa kesken.

Viirus-teatteri muutti viime syksynä uusiin tiloihin Jätkäsaareen. Sen jälkeen siellä on nähty useita nykyaikaista tekniikkaa taitavasti hyödyntäviä esityksiä, joissa teknologia ei silti ole noussut itsetarkoitukselliseksi.

Tälläkin kertaa esitykseen valittu muoto tukee taiten esityksen pohjimmaista manifestaatiota.  Se nimenomaan mahdollistaa aiheensa lähetystymistä yhtä aikaa makro- ja mikroperspketiiveistä. Samalla kun yleisö katsoo kylien maailmaa ylhäältä päin globaalin muutoksen kourissa, se kohtaa näyttelijöiden kautta samaistettavan ihnimillisen draaman tason.

Toisaalta vaikka ympäristön muutoksesta kertovat kuvat ovat esteettisesti vaikuttavia, esitys on erityisen inspiroiva kohtauksissa, missä näyttelijät ottavat esitystilan haltuunsa ja antavat palaa. Näytelmä esimerkiksi lähtee kunnolla käyntiin kohtauksessa, jossa kylien välisen vihanpidon alkusyntyä kuvataan pöydän alla kyräilevien koirienkin tasolla. Draamallinen jännite kiteytyy vahvasti myös kohtauksessa, jossa vanha pappi saarnaa kuulijoiden silmille maailmanlopun ilmestyskirjamaisia näkyjä.

Uuden uljaasta muodostaan huolimatta näytelmän opettavaisuudessa kalskahtaaa vanhakantaisen brechtiläisyyden haamua. Niine hyvineen esitys käykin esimerkistä siitä, miten poliittinen näkökulmaisuus tunkee tämän hetken teatteriin yhtä lailla vakiintuneita kuin uusiakin keinoja hyödyntäen.

Kommentoi Facebookissa