Valot päälle, vaikka väkisin

Valot päälle, vaikka väkisin

Spotlight

Tom McCarthy, Josh Singer, Michael Keaton, Mark Ruffalo

☆☆☆



Spotlight kertoo tositarinan toimittajista, jotka paljastavat katolisen kirkon sisäisen korruption ja rikoksista vaikenemisen. Ongelma ei ole se, uskooko kukaan, vaan se, haluaako kukaan uskoa.


Spotlightin piti olla mullistava, mahtava ja huikea mestariteos. Ei se ole. Aihetta on käsitelty hyvästä näkökulmasta, ja pisteitä elokuva saa ehdottomasti siitä, ettei se mässäile yksityiskohdilla. Kuitenkin siinä on ongelmansa, jotka painavat elokuvaa kovalla voimalla alaspäin. Toisaalta sen aihepiireistä löytyy jännittäviä katsauksia ihmisluonteeseen ja haluumme uskoa hyvään -vaikka se ei käytännössä olisikaan enää mahdollista.

          Spotlight on nimensä mukaan elokuva Spotligt-nimisestä lehtitoimistosta. Se kertoo siitä, kuinka toimittajat paljastavat katolisen kirkon korruption ja lapsiin kohdistuvan hyväksikäytön laajuuden. Se ei luo elokuvissa yleisesti nähtyä toimittajaglamouria, päin vastoin Spotlight näyttäytyy melko juuttuneena toimituksena, jossa työskentelevät hiljaiset ihmiset niiden aiheiden parissa, joita on tarjolla. Huippujuttua haetaan, mutta se ei välttämättä ole niin helposti saatavilla. Ja vaikka olisikin, aivan nenän edessä, sitä ei välttämättä edes huomaa. Nukkavieruissa vaatteissa alakerran toimistossa tavallisennäköiset ihmiset kirjoittelevat pöytiensä ylle kumartuneena. Jopa yleensä valkokankaalle hehkeäksi laitettu Rachel McAdams on puettu kuluneeseen neuleeseen ja suoriin housuihin. Hänkään ei siis pääse edustamaan toimittajuuden glamour-puolta näpsäkkänä silmälasipäisenä toimittajapimatsuna kynä korvansa takana, vaan toteuttaa erittäin realistisen ja uskottavan roolisuorituksen joutumatta korostamaan naissukupuoltaan. Tämä on arvostettava veto paitsi McAdamsilta, itse elokuvantekijöiltä jotka ovat tällaisen (valitettavasti vielä 2010-luvulla radikaalin ja riskialttiin) ratkaisun tehneet.

          Juonen korkeimmat huiput liittyvät nimenomaan toimituksellisiin seikkoihin: jännittävintä ei ole esimerkiksi se, mitä katolisen kirkon sisäpiirissä tapahtuu, miten maailma reagoi suureen paljastukseen, tai miten uhrit selviävät. Kiinnostuksen kohteina ovat itse lehtijutun toteutumiseen liittyvät asiat: Kuinka laaja ja suuri jutusta tulee, milloin se on aika julkaista, ja ehtiikö joku muu tehdä aiheesta jutun ensin. Minä olen puolisen vuotta innostuneena seurannut toimittajantyötä ja lehden tekemistä, minkä vuoksi kiinnostukseni pysyi yllä Spotlightinkin toimittajakeskeisessä tarinassa. Kyseenalaista on, päteekö tämä myös muihin, media-alasta ei-niin-kiinnostuneisiin katsojiin. Epäilen.

          Spotlight on hyväksikäytön uhrien puolella, mutta tästä huolimatta näyttää heidät tyhminä, lähes sketsihahmomaisina ihmisraunioina, jotka eivät välttämättä ymmärrä omaa parastaan ja joiden kanssa älykkäät toimittajat yrittävät parhaansa mukaan työskennellä. Toinen eniten esillä olevista uhreista on hieman nykivä, hölmönoloinen narkomaani. Toinen taas on hermostukseensa syövä pyylevä, kevytmielisen stereotyyppinen homo. Hän oli esimerkiksi käynyt asianajajalla puhumassa mahdollisista oikeustoimista lapsena kokemistaan traumaattisista rikoksista, ja muisti tästä oikeastaan vain sen, että asianajaja oli komea. Myös uhrien tueksi työskentelevä toimittajien tiedonlähde on hätäinen ja epäluottamustakin herättävä hahmo, joka ärsyttävästi jankkaa kaikkensa tekeville toimittajille oman asiansa tärkeyttä.

          Koska Spotlightissa selkeästi yritetään ymmärtää uhrien kokemuksia ja tarkoituksenmukaisesti tuoda esiin katolisessa kirkossa tapahtut pahuus, ei uhrien sketsihahmoisuutta voida pitää tarkoituksellisena tai aatteellisena tekona. Se on vahinko. Se on hyväntahtoinen vahinko, joka saattaa paitsi loukata ja suututtaa monia ihmisiä, tuo myös esiin elokuvan kompastuskiven. Spotlight koettaa kovasti välttää mustavalkoisuutta ja tuoda ilmi jokaisen näkökulman. Tarkoituksena on voinut olla välttää muovaamasta uhreista pyhiä marttyyreja, tai sitten tuoda esiin se, miten paljon lapsena koettu hyväksikäyttö vaikuttaa ihmiseen. Niin tai näin, liiottelussa on amatöörimäistä vivahdetta. Se on esimerkkitapaus siitä, kuinka toisten sympatiaa korostaakseen tehdään myötätunnon kohteesta vaikeasti samastuttava ja pelkistetty hahmo. En ole koskaan vielä törmännyt malliesimerkkiin tämän metodin onnistumisesta.

          Mielenkiintoisimpia hetkiä Spotlightissa oli kohtaus, jossa toimittaja kohtaa eläköityneen pedofiilipapin. Pienessä vilauksessa nähdään merkittävän paljon ja tarkkanäköisesti hahmon ajatuskuvioita. Hän myöntää ”pelehtineensä poikien kanssa”, mutta korostaa, ettei itse saanut tästä mitään tyydytystä, aivan kuin oikeutuksena teoilleen. Tämä jää kuitenkin ainoaksi ja harmittavan lyhyeksi kohdaksi, jossa tämä kieroutunut näkökulma tuodaan esille. Siinä on saatu käytettyä hyväksi toimittajan asemaa jos ei nyt täysin objektiivisena, niin ainakin sellaisena tarkkailijana, joka näkee asioista monta puolta. Tämä olisi ollut hyvä työkalu tekemään Spotlightista vielä mielenkiintoisemman, ja se olisi voinut olla käytössä enemmänkin.

          Tapakristityssä Suomessa kasvaneen silmin mielenkiintoista Spotlightissa on myös se, miten se näyttää uskonnon merkityksen niin yksityisten ihmisten elämässä kuin yhteiskunnan rakenteissakin. Vahvasti katolisessa Bostonissa toimittajat joutuvat pohtimaan paitsi omaa verrattain tiukkaa suhdettaan kirkkoon, myös sitä, miten katoliset lukijat suhtautuvat uutiseen, joka kritisoi heidän uskonnollista yhteisöään. Näkökulma on kiinnostava. Miksi ihmiset, niin ulkopuoliset kuin jopa uhrien omaiset, ovat valmiita hyväksymään hiljaa asioita, jotka ovat heidän mielestään väärin, vain, koska tekijänä on heidän arvostamansa instituution henkilö? Uskonto ja siihen liittyvät rituaalit ja yhteisö ovat ihmisille niin tärkeitä, että he ovat valmiita joustamaan moraalissaan sen vuoksi. Vaikeneminen ja kieltäminen näkyy vahvasti koko yhteisössä, kuten Spotlightin toimittajat saavat huomata eri tahoja haastatellessaan. Moni tietää, mutta ei halua uskoa. Ikävät uutiset tulevat oman luotetun ja tärkeän uskomusmaailman tielle, ja ihmiset ovat valmiita menemään yllättävän pitkälle omassa ajattelussaan säilyttääkseen tämän maailmansa ehjänä ja puhtaana.

          Tämä ei ole ainoastaan katolisen yhteisön tai uskovaisten yleispiirre. Se pätee ihmisiin universaalisti, ja Spotlight on käyttänyt toimivaa asetelmaa tuodakseen ilmi tällaisen silmiensulkemisen seuraukset. Kieltämistä ei tapahdu ainoastaan toimittajan tapaaman pedofiilin päässä, vaan ylemmillä ja alemmilla tahoilla, aina yksityisihmisiin asti. Tuntuu, että jokainen pelkää syyllisyyttä. Liev Schreiberin esittämän Marty Baronin repliikkejä mukaillen: ”Elämä on pimeässä hortoilua. Kun joku laittaa valot päälle, huomaa, että jokainen on enemmän tai vähemmän syyllinen.” Siksi kukaan ei halua, että valot sytytetään.

Kommentoi Facebookissa