Näyttökuva 2018-4-20 kello 15.28.34

Tieto kuuluu kaikille

Tieto kuuluu kaikille

Atlantis

Juha Mustanoja

Kansallisteatterin Pieni näyttämö

☆☆☆☆



Juha Mustanojan Atlantis on fantastinen matka suurten kysymysten äärelle


Jo näyttämön satuhenkinen lavastus on väreineen kuin vanhasta venäläisestä piirretystä. Kohta alkaa kuulua rumputahtista sovitusta Maurice Ravelin Bolerosta ja lavan takakankaalla näkyy animoitua kuvaa rummuttavien hahmojen armadasta. Viimein näyttämön sivustalta lavalle marssii seitsemän tarkassa tahdissa sienimäisiä rumpujaan takovan erivärisen hahmon joukko.

Pitempään jatkuvan hillittömän rumpuesityksen aikana selviää, että kuusi ensimmäistä soolovuoroon tulevaa ovat erilaisia maailmallisia elementtejä edustavia kääpiöitä.  Porukasta viimeisenä estradilla esittäytyy valkoinen peikko, joka kertoo Leea Klemolan äänellä olevansa suurmanaaaja Alvis.

Aika pian tarkentuu, että Alvis on kääpiöiden äkseeraaja ja kärttyisen kurmottava pomo monella muullakin tavalla. Alvis kommunikoi demoneiden ja jonkinlaisen hirviöylijumala Drakenin kanssa ja välittää näin saamaaansa tietoa ryhmäsieluisen puuhakkaille kääpiöille.

Näin alkaa Juha Mustanojan kirjoittama ja ohjaama Aurinkoteatterin Atlantis.  Ohjelmalehtisessä näytelmä  määritellään ”traagiseksi tragediaksi”, vaikka se ei suinkaan ole vailla toivoa.   Vakavamielisen maailmanlopun kuvaston käsikynkässä kulkee alkumetreiltä asti myös komiikkaa.

Mustanojan Maa-Tuskasta (2016) tunnistettavaan tapaan Atlantis on päälle vyöryvä mytologioiden, kansantieteellisten fantasioiden,  filosofisten ideoiden, yhteiskuntakritiikin, sydänverisen paatoksen ja erilaisten luovien sattumien täyttämä keitos. Tällä kertaa vaikutta siltä, että raakamateriaalina  olleet Tolkienin fantasiat, Lumikin kääpiöt, Tähtien sota, Platonin ja Aristoteleen ideat sekä Raamatun luomiskertomus olisi fuusioitu luonnontieteiden, alkemian ja erilaisten mytologioiden  traditioihin.

Esityksen ensimmäinen näytös tapahtuu maan sisällä, missä kultamunista kuoriutuvat kääpiöt ja jakaantumalla monistuvat peikot elävät maan kuoren sisäpinnalla. Aivan kuin Edgar Rice Burroughsin Pellucidar-sarjassa maan vetovoima vaikuttaa maan kuoren molemmin puolin ja tätä maapallon sisästä maailmaa valaisee maan keskellä möllöttävä auringon kaltainen energialähde.

Kääpiösivilisaation suuri käänne tapahtuu, kun rumpuharjoituksessa tapahtuu moka. Vaikka virheen syy on totalitäärisessä työkulttuurissa ja Alviksen kehnossa työjohdossa,  kunnon kääpiöt ryhtyvät miettimään teknologista ratkaisua, millä vastaisuudessa moiselta vältytään. Näin syntyy tiede ja sen myöhempänä oheisvaikutuksena ympäristökatastrofi, jonka takia maan sisusta hajoaa ja sen asukkaat päätyvät maan ulkokuorelle syvälle valtameren pohjaan – Atlantikseen.

Kerran pullosta päässyt henki ei tietenkään päädy takaisin pulloon, vaan pian vaarassa on myös meille tutumpi planeetan päällispuoli.

Koko esityksen kantava ajatus tuntuu olevan se, että pelkkä luonnontiede ja protestanttisena kalskahtava työetiikka ilman tietoa tiedon alkuperästä ja merkityksestä on vaaraksi yhteisölle ja ympäristölle. Turhamaisuutensa ja oman etunsa takia oleellista tietoa panttaavat ja tulkitsevat väärät papit ja poliittiset saarnaajat ovat pimeyden asialla.

Apokalyptisista näkymistään huolimatta Atlantis ei ole synkkä dystopia, vaan pikemminkin se etsii etiikalle selkänojaa. Niin kääpiöiden kuin meidän ihmistenkin selviytymisen kannalta oleellista on tiedon jakaminen kaikille.  Laastaria avomurtumaan tuo myös annos Aristoteleen viittoittamalla tiellä löytyvää komediallisuuden ymmärtämistä.

Esityksen koskettavimmat hahmot ovat jaloistaan yhteenkasvaneet mestarikertojapeikko Kontrolli (Jussi Lehtonen) ja ensimmäisen näytöksen hänen mukanaan kiikkuva pikkuinen kisällipeikko Roketrolli (Vilma Putro). Kerrassaan sdäntäsärkevä inhimillisen elämäkaaren vertauskuva saadaan, kun toiseen näytökseen tultaessa edellinen on tyhjentänyt itsestään kaiken tiedon seuraajalleen ja muuttunut tämän perässä vetämäksi dementoituneeksi harmaahapseksi.

Joka suuntaan pursuavasta  Atlantiksesta syntyvä kokonaisvaikutelma on kuin ikivanha herätyskello olisi purettu ja koottu usempaan kertaan ja joka kierrokselta olisi jäänyt yli osia, jotka on jätetty pöydälle ihmeteltäviksi.  Ja, että tästä huolimatta kello raksuttaa hyvin eikä sen herätysäänessäkään ole vikaa.

Esityksestä poistututtuaan katsoja tuntee saaneeensa samassa paketissa tunnetta, viisautta, mielenvirkistystä ja kaaosta – kaikkiaan siis vähemmän vähäiselle päänvaivalleen täyden vastineen.

 

 

Kommentoi Facebookissa