Näyttökuva 2017-10-22 kello 17.39.13

Terrorismin jyrkkä ehkä

Terrorismin jyrkkä ehkä

Die Hard Tampere

Janne Pellinen ja työryhmä

Hiertämö. Tampere

☆☆☆☆



Die Hard Tampere toimii tehokkaammin näyttämökuvina kuin manifestina


Tampereen Hiedanrannan teollisuusalueella sijaitsee lakkautettu sellutehdas, jonka yhtä osaa kutsutaan Hiertämöksi.  Kulttuuritukikohdaksi muuttuneen rakennuskompleksin ulkoseinät ovat muraalien ja tyylitietoisen graffitin peitossa.  Toisesta tehdashallista kuuluu skeittaamisen ääniä.

Syyskuun lopulla täällä ensi-iltansa sai Teatteri Siperian ja Jalostamo-kollektiivin Die Hard Tampere. Janne Pellisen ohjaama ja dramatisoima, alkutekstiltään työryhmävetoinen näytelmä on alaotsikkonsa mukaan ”Esitys rakkaudesta, ehdottomuudesta ja radikalisoitumisesta”.  Kyse on jonkinlaisestan avoimesta luonnostelusta koskien sitä, mistä terrorisimi nousee ja kuinka sitä vastaan voisi kamppailla.

Esitys alkaa rock-henkisesti nahkaan pukeutuneiden näyttelijöiden (Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Anna Lipponen) lempeällä jutustelulla. Terrorismin vastaisen kamppailun metodiksi kirkastuu kaunis, joskin samalla hiukan naiivi ajatus vihan ja palon tukahduttamiseksi rakkauden ja välittämisen täsmäiskuilla. Niistä esitetään stand up -tapaan kerrottuja arkisen hupaisia demonstraatioita.  Ne kuitenkin  alleviivat enemmän poliittista väkivaltaa tuottavien rakenteiden tavoittamisen vaikeutta kuin voittamista.

Esityksen viitealustaa vahvistetaan myös sitatoimalla Slavoj Žižekin Uusi luokkataistelu – Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt -teosta ja Heidi Liehun kirjaa Perhosten valtakunta. Manifesti viimeisestä tulevaisuudesta.  Lisäksi esitetään pikakelauksella Albert Camusin Oikeamieliset, näytellään pari avainkohtausta J.R.R Tolkienin Taru sormusten herrasta –eepoksesta sekä kirjoitetaan uusiksi Raamatun luomiskertomusta.

Alle puolitoistatuntinen esitys on kokonaisuutena tiivis. Silti etenkin alkupuolella draama liikkuu jopa hitaanlaisesti ja hiukan teennäisesti.  Laaja-alaisesta materiaalista huolimatta terrorismin olemus tulee enemmän piiritetyksi kuin kohdevalaistua.

Esitystaiteellisena teoksena Die Hard Tampere onnistuu kuitenkin pyristelemään itsensä irti höyläpenkkinsä puristuksista. Se oikeastaan herää henkiin vasta silloin, kun sen näytämöilmaisu laajenee surrealistiseksi ja koko tehdastilan haltuunoton muotoon. Tässä Petri Tuhkasen ja Raisa Kilpeläisen lavastus- ja valosuunnittelu ovat oleellisessa osassa.

Ihmisen luomisen demonstroiminen teollisuusnosturia hyödyntäen on näyttämökuvana vahva ja sen toteutus tietyssä virneessään hillitön. Esineteatterin keinoin vihanneksilla ja hedelmillä toteutettu verilöyly on esityksen siihenastisen tyylilajin kerralla palasiksi räjäyttävää absurdia splatteria. Kaikkein parhaiten toimii loppuun kasattu, nopeilla leikkauksilla pelaava näyttämöfreimausten sarja. Se tuottaa vaikutelman, missä terrorismi vuoroin palautuu ihmisen alkuperään, lasten leikkeihin, perherakenteisiin ja porvarilliseen tekopyhyyteen.

Samaa kavalkadia voi tietenkin keriä mielessään myös niin, että siihen kätkeytyy myös ongelmanratkaisun siemen.

Die Hard Tampere -esityksen vahvuus on sen tilankäytöllisessä voimassa ja absurdin tyylilajin taitavassa hallinnassa. Sen keskeinen haaste taas liittyy siihen, että teoksen oma viesti jää hämärämmäksi ja vähemmän radikaaliksi kuin sen vahvaa manifestaatiota alleviivaava muoto antaa ymmärtää.

Kommentoi Facebookissa