Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Tanssii kuin kotka, liitää kuin pingviini

Tanssii kuin kotka, liitää kuin pingviini

Eddie the Eagle

Ohjaus: Dexter Fletcher Päärooleissa: Taron Egerton, Hugh Jackman

☆☆☆




Eddie Edwardsin urheilusuoritus vuodelta 1988 jäi talviolympialaisyleisön mieleen sekä Britannian (siihen mennessä ensimmäisenä) mäkihyppyennätyksenä, että kaikkien aikojen huonoimpana mäkihyppysuorituksena olympiakisoissa. Hänen osallistumisensa olympialaisiin herätti närkästystä varsinkin ammattiurheilijoiden ja heidän valmentajiensa parissa, ja vuonna 1990 kansainvälinen olympiakomitea nosti osallistujien tasovaatimukset niin korkealle, ettei sama enää toistuisi. Edwards kuitenkin juhli hyppyään riemukkaasti, mikä sai yleisön innostumaan ja toi hänelle lisänimen ”The Eagle”.

 

Edwardsin voi nähdä inspiroivana hahmona, joka toi osallistumisellaan kysymyksen urheiluhengestä ja olympialaisten ja ylipäätään urheilukilpailujen perimmäisestä tarkoituksesta esille, samalla kannustaen jokaista yrittämään taidoistaan huolimatta. Dexter Fletcher ja kumppanit päättivät tehdä hänestä kasvot ikivanhalle usko itseesi -kehotukselle, ja ohjasi löyhästi Edwardsin elämään ja pääosin keksittyyn käsikirjoitukseen pohjaavan elokuvan, Eddie the Eagle. Se on hyvän mielen elokuva, ja toimii tarkoituksessaan.

 

 

eddie-the-eagle-review-008-1500x844
Eddie Edwardsia näyttelee Taron Egerton

 

 

Elokuvan alussa esitellään nuori Edwards: koulupoika, jonka suurin haave ja pakkomielle on tulla olympiaurheilijaksi, missä lajissa tahansa. Isä haluaa pojan lopettavan haihattelun ja hankkivan oikeita töitä, mieluiten muurarina isän jalan jäljissä. Lempeä äiti tukee kuitenkin poikaansa ja tämän haaveita. Edwards keksii lajikseen mäkihypyn, ja lähtee Saksaan harjoittelemaan. Hän saa avukseen aikansa mäkihyppylupauksen, nykyisen juopon, karskin Cowboymaisissa vaatteissa ja sätkä huulessa masentelevan yksinäisen suden, Bronson Pearyn. On tuskin tarpeellista mainita, että Peary on fiktiivinen. Hän on kautta aikain kevyissä elokuvissa kierrätetty roolihenkilö, viinaanmenevä isähahmo, joka ottaa siipensä alle nuoren altavastaajan ja pyrkii opettamaan tälle omat, hukkaan menneet taitonsa. Aluksi vastentahtoisesta Pearystä tulee sinnikkään ja ärsyttävän määrätietoisen Edwardsin valmentaja, jonka avulla tämä pääsee vihdoin tavoittelemaan unelmaansa.

 

On selvää, että kun tosielämän henkilöstä, varsinkin sellaisesta, jonka julkiset esiintymiset ovat, jos eivät tässä tapauksessa vähäisiä niin ainakin verrattain yksiulotteisia, on vaikeaa saada hahmoon syvyyttä. Eddie the Eaglen kohdalla ei varmaan edes yritetty. Urheiluselostaja toteaa elokuvassa Eddien voitontanssia katsellessaan, että hän juhlii elehtien kuin kotka, vaikka hyppynsä perusteella muistuttaa enemmänkin pingviiniä. Repliikki kuvaa itse elokuvaa melko hyvin: Eddie the Eagle pyrkii kertomaan persoonallisen antisankarin tarinan hauskasti, mutta rahkeet eivät oikein riitä. Kehnojen dramaturgisten ratkaisujen runtelema tarina olisi toiminut varmasti paremmin, jos näyttelijät olisi korvattu vaikka animoiduilla pingviineillä ja koko tekele markkinoitu lapsille. Mielessäni jo sommittelin Happy Feet -tyylisiä hahmoja kinoksiin kohtauksissa, joissa kömpelö Eddie kaataa dominoefektinä kaikki rivissä seisovat laskijat (trailerin kohta 00:07), tai treenikohtauksissa, joissa katsoja pystyy täysin ennustamaan, onnistuuko seuraava laskeutuminen vai ei. Erityisesti keskityin kuvittelemaan pingviininpäätä Hugh Jackmanin kasvoille. Hänen roolisuorituksensa Bronson Pearynä oli nimittäin lähinnä kiusaannuttava ja vaivaantuneen pidäkkeellinen, ja humalankin näytteleminen tuntui onnistuvan vain vaivoin, pahoittelen groteskia ilmaisuani, salkkarinäyttelijääkin uskottavammin.

 

eddie-the-eagle-hugh-jackman-and-taron-egerton

 

Ei Eddie The Eagle ole mikään floppi. Siitä tulee hyvä mieli, mikä lienee tarkoituskin. Se on tarpeeksi ammattimaisesti toteutettu niin, että se toimii viihteenä, eikä sitä katsellessa joudu kokemaan ainakaan myötähäpeää. Aihepiiri ei vaadi, ja tuskin kestäisikään, vakavampaa käsittelytapaa. Ja myönnettäköön, että sillä on hauskatkin hetkensä. Mestariteosta tai elokuvataiteen kulmakiveä ei varmasti ollut tarkoituskaan luoda, mutta ehkä pieni kunnianhimo ei siltikään olisi ollut pahitteeksi. Siinä ei varsinkaan tarinallisesti tunnu olevan minkäänlaista omaperäistä näkemystä, tai ainakaan se ei tässä päässyt esille. Kaikki se omaleimainen ja erilainen, mikä Edwardsin tarinaan todellisuudessa liittyy, on pyyhitty pois ja korvattu köykäisillä ja stereotypisilla fiktiivisillä hahmoilla ja tapahtumilla.

 

On ymmärrettävää, että elokuvaan ei ole sisällytetty esimerkiksi Edwardsin levyttämää ”Mun nimeni on Eetu” -kappaletta vuodelta -91, joskus tyyliratkaisuja on tehtävä. Kuitenkin sitä, että suurimpia esteitä Edwardsin tiellä olympiaurheilijaksi, ja oikeastaan syy lajin valintaan, oli raha, voidaan pitää jokseenkin merkittävänä seikkana. Elokuvassa tätä osaa tarinasta vain sivutaan. Siitä on myös kirjoitettu pois kokonaan Edwardsin hurjapäisyys muualla kuin mäessä: Hän teki aikanaan stunttihyppyjä muun muassa autojen ja bussien yli. Elokuvaan hänet on pelkistetty vain urheiluhaaveensa ja pullonpohjalasiensa kantajaksi. Raha-aspekti on kiinnostava Edwardsin tapauksessa juuri siksi, että siihen kytkeytyy paljon oleellista liittyen suurten urheilutapahtumien raha- sponsori- ja markkinointikeskeisyyteen. Rahan ja sponsorien puuttuessa mahdollisuudet yrittää kuihtuvat lähes olemattomiin. Edwardsin tapaus edustaa paitsi yrittämisen tärkeyttä, myös taistelua tätä rahan valtaa vastaan.

 

Sen sijaan, että näitä kysymyksiä olisi käsitelty Eddie the Eaglessa, elokuva luottaa pitkälti Edwardsin hahmon ja hänen fiktiivisen valmentajansa arvattavaan ja niin monta kertaa aikaisemmin nähtyyn fiktiiviseen luottamussuhteeseen. Niin klisee kuin ”totuus on tarua ihmeellisempää” onkin, se olisi elokuvantekijöiden ohjenuorana voinut pelastaa niin monelta muulta kliseeltä. Nyt aikaansaannos on jotain loistavan lastenelokuvan ja mitäänsanomattoman mutta hyväntuulisen urheiluelokuvan väliltä.  Voisi todeta, että elokuva on kuin päähenkilönsä: Ei huippuhyvä, mutta tekee iloiseksi. Sillä erotuksella tietenkin, että oikea Eagle sentään yritti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *