Runoilika_lassi-hyvarinen_kuva

Satumaisia ­runofragmentteja

Satumaisia ­runofragmentteja




Äskettäin ilmestyi kolmas runo­kirjasi Tuuli ja kissa (Poesia 2018). Sanoiko kolmas kerta jonkun toden kirjoittajalle?

Ainakin sen, että kuuden vuoden jälkeen tapahtui selkeää siirtymää uuteen. Aikaisemmat kirjat tavallaan liittyivät toisiinsa.

Kuvaile millaisia tyyppejä kuvallisten runojesi kissa ja tuuli olisivat valkokankaalla?

Animaatio olisi niille luontevin muoto, tuulihahmon saisi siellä toimimaan hyvin. Animaatiolla on myös yhteys sarjakuviin, joista olen oppinut paljon. Esimerkiksi George Herrimanin Krazy Kat on läheinen.

Runojesi yllä on paljon avaruutta, tähtiä. Mitä hyvää niiden katselu ja pohdiskelu voivat tuoda ihmiselle?

Kirjassani katsotaan, kun joku toinen katsoo tähtiä. Se herättää kysymyksen, mitä toisen sisällä silloin tapahtuu, ja muistuttaa toisista tietoisuuksista, niiden arvoituksesta.

Miten Pohjois-Karjala näkyy tai tuntuu runoudessasi?

Se on minulle varmasti tutuin viipale maailmaa, mutta runoni pyrkivät universaaliin, vapauden suuntaan, mikä tarkoittaa myös vapautta ympäristön määräävästä vaikutuksesta. Runokirjan mökki voisi sijaita Puolassa tai missä vain, mielikuva mökistä maalla on varmaan tuttu kenelle tahansa.

Runot ja sadut – mitä samaa niissä on?

Tätä kirjaa on kuvailtu sadunomaiseksi, unenomaiseksi – ainakin omaisia sillä on paljon. Olen aika tarkka tämän kokoluokan käsitteistä, joten kysymyksen pohdinta vaatisi enemmän aikaa.

Kerro jokin salaisuus runojesi naisesta, jolla on sipulinvarsihame?

Kyseessä on puolimyyttinen hahmo, joka puuhailee enimmäkseen aivan omiaan.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Ymmärrätkö itsekään, mitä teet?

Tämä kirja on jäänyt itsellenikin jossain määrin arvoitukseksi. Siksi on ollut erityisen kiinnostavaa kuulla, miltä se lukijoista vaikuttaa.

 

Muutamat valitut sanat

Kissa polttaa hellassa vanhaa kirjaa.
Yritätkö väärentää kissojen historiaa, minä kysyn.
Kissa väittää kattilan pään yllyttäneen
joten syy on tavallaan minun.
Haikeana lukitsen kirjaston oven.
Nostan ankkurin ja annan kirjaston mennä.
Kissa hyppii rannalla tuulen perässä ja anelee
mutta tuuli on mennyt taivaisiin,
vain liepeet roikkuvat sumussa latvojen yllä.

Lassi Hyvärinen


TEKSTI: Marko Laihinen

 

Kommentoi Facebookissa