Näyttökuva 2017-01-13 kello 12.43.27

Paluu pahuuden arkipäiväistymisen juurille

Paluu pahuuden arkipäiväistymisen juurille

Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä..

Hannah Arendt, käännös Jouni Tilli ja Antero Holmila

☆☆☆☆☆




Natsirikollisena teloitettu Adolf Eichmann (1906–1962) oli juutalaisten pakkosiirroista vastannut virkaintoinen ja Hitlerille oman loppuunsa asti uskollinen byrokraatti. Israelin tiedustelupalvelu kaappasi hänen pakopaikassaan Argentiinassa vuonna 1960 ja toimitti Jerusalemiin oikeusistuimen eteen tuomittavaksi rikoksista ihmiskuntaa ja juutalaisia vastaan.

Kuukausia kestänyt Eichmannin oikeudenkäynti oli oman aikansa suuria mediatapahtumia, josta välitettiin televisiokuvaa ympäri maailmaa. Kyse oli jo hetkeksi taka-alalle kadonneen natsihistorian traumojen uudelleen avaamisesta, mutta myös Israelin valtion pyrkimyksistä alleviivata omaa erityisyyyttään. Aikansa televisiotuotannon näkökulmasta oikeudenkäyntiä kuvaa esimerkiksi Paul Andrew Williamsin elokuva The Eichmann Show (2015).

 

Saksanjuutalainen politiikan teoreetikko Hannah Arendt (1906–1975) seurasi oikeudenkäyntiä paikan päällä The New Yorkerin reportterina. Hänen vuonna 1963 alun perin viidessä osassa julkaistu raporttinsa aiheutti vastalauseiden myrskyn etenkin juutalaisen älymystön ja juutalaisjärjestöjen piirissä. Skandaalin syy oli siinä, että Arendt arvioi tekstissään – ilman mitään sympatiaa Eichmannia kohtaan – oikeudenkäynnin poliittista luonnetta, juutalaisneuvostojen johtajien yhteistoimintaa natsien kanssa sekä juutalaisten vastarinnan heikkouden syitä.

 

Osin omassa asiassaan loukkantuneet eivät ymmärtäneet tai suostuneet hyväksymään Arendtin pääteesiä pahuuden arkipäiväisyydestä. Sen mukaan poikkeusoloissa Eichmannin tapaiset ihmiset mukautuvat ympäristönsä julmuuteen, vaikka teot, joihin he näin osallistuvat olisivat vastoin heidän omia lähtöarvojaan. Tämä ei tietenkään vapauta ketään moraalisesta vastuusta, mutta – vaikka tämän tunnustaminen voi tehdä kipeää – se ei myöskään ole natsien erityispiirre.  Juutalaisvainojen historiaa kuvaakin se, että natsien toimien tukemiseen ja konkreettiseen toteuttamiseen osallistuivat myös monet heidän valloittamiensa alueiden paikalliset ihmiset ja jopa itsensä pelastamiseen pyrkineet juutalaiset.

 

Arendtin vavahduttava sanoma liittyy siihen, että jossain mielessä juuri Eichmannin pikkusieluisessa urapyrkyryydessä ja moraalisessa laiskuudessa tiivistyy sellainen yleisempi heikkous, joka on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta vieläkin suurempi uhka kuin se, että jotkut aina ryhtyvät tietoisen aktiivisesti ajamaan pahoja asioita.

 

Arendtin kirjan kääntäminen vihdoin suomeksi on todellinen kulttuuriteko. Aika näyttää tehneen sen analyysille ja yksittäistapauksen kautta aukeavalle holokaustin yleiskatsaukselle jopa lisää syvyyskerroksia.

 

Arendtin filosofinen näkökulma totalitärismin olemukseen myös aukeaa journalistisessa tekstissä helpommin kuin teoreetikon ilmaisullisesti melko raskaisssa akateemisessa tutkimuksissa. Jouni Tillin ja Antero Holmilan paneutunut ja kieliasultaan tyylitajuinen käännös välittää hänen älykkään ironiansa lukijaa erinomaisen viihdyttävällä tavalla.

 

Jos juutalaisvainojen ymmärtämiseksi ja niistä oppimiseksi pitäisi lukea vain yksi kirja, Eichmenn Jerusalemissa olisi siihen käypä valinta.

Kommentoi Facebookissa