Näyttökuva 2016-11-22 kello 12.34.35

Pahan arkipäiväistymisen työkalu

Pahan arkipäiväistymisen työkalu

Gestapo. Natsi-Saksan salaisen poliisin historia

Frank McDonough, Atena 2016

☆☆☆☆




Historiantutkija Frank McDonough osoittaa säästyneisiin kuulustelu- ja oikeuspöytäkirjoihin nojautuen kuinka Gestapon toiminta kaikessa julmuudessaan oli enemmän laillisuuspohjaista kuin mielivaltaista. Tämä ei tietenkään vapauta vastuusta, mutta antaa paljastavan kuvan siitä, miten totalitärismin logiikka ja psykologia toimivat.

 

Vaikka Gestapon johtajista monet olivat paatuneita natseja, kenttäväestä suurin osa oli vanhan koulun poliisitutkijoita, jotka kokivat palvelevansa oikeuden asiaa. Pedantti panautuminen yksityiskohtiin näkyi esimerkiksi siinä, kuinka paljon vaivaa saatettiin laittaa kommunististen vessanseinäkirjoitusten tekijöiden selvittämiseen ja tekojen laittomuuden todistamiseen. Samaan tapaan natsihallinnon herjaamisesta kiinni jäänneiden kohdalla voitiin pitkän tutkinnan ja harkinnan jälkeen antaa jopa vapauttavia tuomioita, jos tekoon syyllistyneen tausta oli hyväksyttävä ja jos teko voitiin tulkita esimerkiksi juovuksissa tehdyksi erheeksi. Toisaalta raskauttavien asianhaarojen vallitessa sama rike tai rikos saattoi yhtä hyvin johtaa keskitysleirituomioon.

 

Juutalaisvainotkin etenivät juuri lakien jyrkentymisen kautta. Samalla kun laillisuuspohja antoi monelle kansalaiselle perusteen ajatella naapureistaan uudella tavalla, se tarjosi lainvalvojalle oikeuden ja jopa velvollisuuden toimia tiettyjä kansanosia kohtaan yhä julmemmin ja kaikkia ihmisoikeuksia polkien. Monimutkaisten rotulakien keskellä tosin saattoi käydä niinkin, että ”sekarotuiset” romaanit tuhottiin, mutta ”rotupuhtaat” romanit jätettiin ”alkuperäisinä arjalaisina” rauhaan.

 

Natsi-ideologian ja kristinuskon ristiriitainen suhde näkyy siinä, kuinka monia natsien julmuutta arvostelleita katolisia pappeja vangittiin samaan aikaan, kun tuhannet protestanttiset papit vaativat kirkkoa luopumaan Uuden testamentin internationalismista ja ”tappiomielialaa” edustavista krusifikseista. Resursseiltaan varsin rajallisen Gestapon toiminta oli sekä kirkollisten piirien että yleensä kansalaisten epälojaalisuuden seuraamisessa hyvin riippuvainen ilmiannoista.

 

Gestapo etsi myös irtolaisia ja vammaisia, joita tuomittiin rotupuhtauslakeihin nojautuen steriloitaviksi. Sen sijaan suhtautuminen työläsnuorten kapinoiviin jengeihin ja keskiluokan nuorten eskapistiseen jazzvillitykseen saattoi lakien epäselvyyden vuoksi vaihdella pääntaputuksesta hirttotuomioihin. Vastaavasti kun homomiehiä tuomittiin lakiin perustuen kastroitavaksi ja leireille, naisten välistä seksiä ei ollut edes kriminalisoitu.

 

Sodan jälkeen monen gestapolaisen ura jatkui Länsi-Saksassa, usein jopa poliisin tai oikeuslaitoksen piirissä. DDR:n puolella puhdistukset vietiin pitemmälle, mutta se ei estänyt ilmiantojärjestelmän ja muiden Gestapon aikaan omaksuttujen toimintatapojen jatkumista ja jopa edelleen kehittämistä.

 

McDonughin teoksen erityinen arvo on siinä, että se todistaa vastaansanomattomasti, miten Stanley Milgramin tottelevaisuuskoe ja Hannah Arendtin pahan arkipäiväistymisen -käsite toimivat todellisessa elämässä. Laillisuusauktoriteetillä tehty julmuuden normalisointi on tie totalitärismin mustaan sisukseen.

 

Kommentoi Facebookissa